Kipitän metron portaat ylös tavaksi tulleella koulureitilläni Etelä-Harlemin pysäkiltä Morning Heightsia ja Columbian yliopistoa kohti. Kiirettä pitää, vaikka syyslukukausi on viimeisiä luentoja vailla paketissa, ja mieli askartelee edessä olevan kirjanpidon kurssin loppukokeen ja graduksi täällä tehtävän juttuprojektin kysymyksissä.

Tieto on ennakkoluulojen pahin uhka. Mutta miten pitkälle tiedonhankinnassa ja sen julkaisemisessa voi mennä? “Alkaa menkö Syyriaan. Oikeasti. Älkää. Menkö. Syyriaan.”

Kipitän Finnairin koneelta vauhdilla John F. Kennedy -lentokentän käytävien läpi. New Yorkin pääkenttä lukeutuu maailman ruuhkaisimpiin ja JFK on juuri esitellyt nurjempaa puoltaan: reilun vartin etuajassa saapuneen Helsingin-lennon matkustajat joutuivat odottelemaan koneessa kentän reunalla 25 minuuttia putkipaikan vapautumista. Melkoista tehottomuutta näin isolta kentältä, ajattelen kävellessäni, ja lähetän mielessäni tsemppiterveiset matkatovereille, joille tuli kiire jatkolennolle – …

”Bronxiin? Haluatteko todellakin mennä Bronxiin”? Hotellin ovimies katsoo minua ja kurssikaveriani Päivi Ängeslevää epäuskoisesti. Hyppäsimme vahingossa väärään metroon ja etsimme nyt nopeinta reittiä Bronxiin. Päädyimme Manhattanin yläkaupungilla, jossain sadannen kadun ja Harlemin välissä. Olimme matkalla kotiin, Yankee Stadiumin naapuriin. Oikea metroasema löytyi lopulta, hotellin ovimiehen avustuksella.

Otan D-junan Bronxiin. Juna ohittaa 161-kadun aseman, jossa minun pitäisi jäädä pois, ja pysähtyy vasta parinkymmenen korttelin päässä. Paikallinen opiskelija neuvoo ottamaan D-junan takaisin.