21.05.2018
In: Columbia

Anna-Sofia Berner

Opiskelee lukuvuoden 2017 - 2018 Columbian yliopiston journalismikoulun Master of Arts -ohjelmassa New Yorkissa.

Keskiviikkoaamuna tilasin uberin, koska en olisi korkokengissä selvinnyt metroasemalta korkean mäen yli kampukselle. Autoa odottaessani talonmies tuli kellarista ja huikkasi: “Valmistutko tänään? Onnea!”

Ohikulkeva nainen onnitteli myös ja osoitti vaaleansinistä viittaani: “NYU?”

Ei, vaan Columbia.

“Niin tietenkin!”

Valmistujaispäivänä satoi. Tuhannet opiskelijat ja heidän läheisensä (jokainen sai 2 lippua perheelle) seurasivat virallista seremoniaa sateenvarjojen alta.

Kuski, nimeltään Roosevelt, saapui. Kun käännyimme kulman taakse Yankee-stadionin eteen, vastassa oli kymmeniä violetteja viittoja – niitä New York Universityn opiskelijoita. Heidän valmistujaisjuhlaansa vietettiin samana päivänä stadionilla.

Kun pääsin Columbian luo, Broadway oli jo sakeana vaaleansinisistä viitoista. Tuntui kuin olisin saapunut Tylypahkaan.

Koko yliopiston yhteinen valmistujaisseremonia vietettiin ulkosalla. Sade alkoi samaan aikaan kuin juhlallisuudet. Siniset hatut ja viitat peittyivät kirjavien sateenvarjojen alle. Juhlatunnelma ei silti kadonnut.

Tuplamaisteri Berner. Kuvaaja: Matthew Knott

Maisterin tutkinnon suorittaminen vuodessa on kiivas urakka. Ilman hatuin, viitoin ja juhlapuhein merkittyä maaliviivaa olisin tuskin tajunnut, että nyt se on ohi.

Seremonioita edeltäneet työntäyteiset kuukaudet opettivat, että kestän stressiä ja saan aikaiseksi. Yes I can. Sain arvosanat vain parista kurssista, mutta ne ja sanalliset arviot kertoivat, että pärjäsin hyvin. Se saa oman ryhdin vähän suoremmaksi, mutta on kiinnostavaa myös yleisemmässä mielessä.

Columbia on Ivy League -koulu, siis kiistatta huippuyliopisto. Se on koulu, jollaisia varten monet ylemmän keskiluokan amerikkalaisvanhemmat puunaavat ja virittävät lapsiaan kehdosta asti. Näillä kouluilla on myyttinen asema. Ainakin mielikuvissa ne ovat hienointa, mitä on. Opiskelupaikoista kisataan kovaa ja maksetaan paljon.

Siksi tuntuu tärkeältä, vaikka myös vähän rikolliselta, sanoa tämä: ei opiskelu huippuyliopistossa nyt niin ihmeellisiä vaadi.

Älkää käsittäkö väärin. Kulunut vuosi on ollut elämäni kiinnostavimpia. Opin käsittämättömän paljon. Pidin opinnoistani. Jouduin kovillekin. Olen etuoikeutettu, koska sain kaiken ilman opintolainaa.

Mutta samalla huomasin, että suomalainen peruskoulu, lukio ja yliopisto ovat valmistaneet paremmin kuin hyvin huippuyliopistoon. En ollut paras, mutta en huonoinkaan. En ollut nerojen ympäröimä. Opiskelukaverini Suomessa olivat aikoinaan ihan samanlaisia kuin täällä. Tosin täällä kohtasin myös opiskelijoita, joiden kohdalla mietin, mitä he täällä oikein tekevät. (Yhdestä professorikin sanoi kahden kesken, ettei opiskelijan olisi kuulunut päästä sisään. “Mutta rahalla pääsee.”)

Suomessa olin tottunut ottamaan annetut ohjeet ja tehtävät vakavasti. Kesti kuukausia huomata, että vaikka töitä oli paljon, vähemmälläkin olisi voinut saada tutkinnon. Moni luokkakaveri vietti seminaarimme läppärin taakse hautautuneena, osallistumatta keskusteluun. Kukaan ei lukenut kaikkia läksyjä, joita saattoi viikossa olla satoja sivuja. Jotkut lintsasivat. (Tosin se oli kaikkien mielestä idioottimaista, koska olimme maksaneet niin paljon oikeudesta istua luokkahuoneessa.)

Opetuksessa luotettiin perinteisiin metodeihin. Luimme, keskustelimme ja kirjoitimme. Se oli ihanaa. Pidin siitä, että tenttikirjojen urakoimisen sijaan jokaiselle luennolle tai seminaariin oli luettava monipuolinen kokoelma tekstejä: tieteellisiä artikkeleita, kirjojen lukuja, journalistisia juttuja. Niistä sitten puhuttiin kasvotusten. En ymmärrä, miksei vastaava tapa ollut käytössä suomalaisissa opinnoissani. Sen omaksuminen tuskin maksaisi mitään. Siitä vain, huippuyliopistosta mallia! Vielä enemmän pidin siitä, että lopputyö oli journalistinen juttu eikä gradu, mutta ei siitä sen enempää.

Raha väritti opintoja ja odotuksia. Huomasin, että olin viaton, koska olin tullut Columbiaan vain oppimaan. Kevätlukukauden lopulla yksi koulukaverini totesi, ettei tietenkään maksanut 60 000 dollaria vain oppimisen ilosta. Hän oli tullut Columbiaan ennen kaikkea luomaan suhteita ja oli pettynyt, koska opettajat eivät hyödyntäneet omia verkostojaan enempää ja auttaneet työpaikkojen etsinnässä ja juttujen myymisessä.

Minusta taas ei mennyt viikkoakaan ilman urapalveluiden yhteenottoa ja seurasin välillä silmät ymmyrkäisenä, miten paljon koulu panosti opiskelijoiden työllistymiseen. Heidän oli pakko. Jos Columbian journalismikoulusta valmistuneet eivät työllistyisi, kuka enää olisi valmis maksamaan lukukausimaksut? Columbia on (vaaleansininen) brändi ja tuote, jonka on käytävä kaupaksi.

Juhlimme urakan päättymistä viimeisen seminaarikerran jälkeen koulukaverini katolla Brooklynissa.

Urapalveluiden viikottaisista yhteenotoista huolimatta palaan pian Suomeen ja työhöni Helsingin Sanomissa. Yritän hillitä itseni ja olla pukeutumatta Columbia Journalism -paitaan heti ensimmäisenä työpäivänä. Se on vaikeaa, koska edellä kerrotusta huolimatta olen tästä kouluvuodesta kovin ylpeä ja kiitollinen. Asuminen Bronxissa on onneksi tuonut siihen kaivattua tasapainoa. Nytkin ikkunan alta kuuluu, miten joku lauleskelee “You be calling 911, I’m gonna get a gun gun gun.” Yhtään asetta en ole täällä nähnyt, mutta räppiä kuuluu kadulta huoneeseen senkin edestä.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

Leave a Comment