Ja tapahtui näinä päivinä, että Fudanin johdolta kävi käsky, ettei raskaaksi tulevia opiskelijoita enää potkita ulos yliopistosta. Luokan edessä seisova professori on iloinen – tätä on moderni kehitys, hän sanoo ja liki hypähtelee puhujakorokkeella. Hän käyttää mikrofonia, vaikka luennolla on tänään vain kolme ihmistä – normaalisti meitä on kymmenen. ”Toki silti pitää muistaa, että opiskelijalle …

Aiemmin kammosin koko sanaa. Verkosto. Verkosto. Verkosto. Kahdeksankirjaiminen tyly termi, joka yhdellä kirjaimella muuttuu verikostoksi. Työhakemuksista tuttu hyhmäinen kymmenen rivin tila, joille minulla ei ikinä ole ollut pätevää täytettä.”Voit tarvittaessa jatkaa kääntöpuolelle”. Hah.

Hei vaan Suomi, se on Shanghai tässä. Mitäs sinne? Täällä kaikki hyvin, en oikein ole varma, onko jo kevät; yhtenä päivänä on 29 lämmintä ja seuraavana seitsemän. Mutta ainakin kevätlukukausi on alkanut. Seuraavat kuukaudet istun kursseilla Chinese Demography, Global Governance, Environmental Policy, Chinese Modern Popular Culture ja Chinese Diplomacy.

Muutama viikko takaperin tapasin tyypin, joka oli vähän kuin minä mutta kiinalainen: kolmekymppinen kaupunkilaisnainen, journalisti, puhelias, kimaltavaa lakkaa kynsissään, mennäänkö kahville. Mentiin. Minä otin maitokahvia, hän teetä ja ison keksin. Vähän hämmennyin, kun hän tarjosi keksistään joka toisen palan minulle, mutta haukkasin vuorollani.

Hetkittäin mietin, olenko liian kaukana. Silloin, kun omia ihmisiä ikävöi eniten, ja ympärillä on vain kahden kuukauden tuttuja. Silloin, kun naapurikadulla ravintolan edessä teurastetaan kirkuvia aaseja vain siksi, että aasinliha on erityisen terveellistä erityisesti kylmällä ilmalla. Silloinkin sitä mietin, kun pappa saa sydänkohtauksen Suomessa ja minä olen täällä Kiinassa. Että onko seitsemäntuhatta kilometriä liikaa.