Nyökyttelin. Kyllä, juuri näin, ymmärrän. Professori on juuri kommentoinut tutkimussuunnitelmani sisältöä. Todellisuudessa, minulla on vain etäinen aavistus siitä, mitä hän on juuri sanonut. Kuten myös monilla muilla luokkahuoneessa olijoilla: professori on kovin mumisevaa sorttia. Ja minun saksankielentaitoni on vajavainen. Toki voisin myöntää, etten saanut kaikesta kiinni, mutta aina en jaksa. Tuntuu tyhmältä, kun ei tajua. …

Pakkasin viikkokausien helteiden tukahduttavaksi lämmittämässä asunnossa tavaroita kotimatkalle, kun kirjahyllystä sattui käteen Christopher Isherwoodin teos Goodbye to Berlin. Istahdin sohvalle, aloin lueskella sitä, ja unohdin pakkaamisen.

Tytär tuli päiväkodista Saksan lippu poskeen maalattuna. Hetken se hämmensi, sitten se huvitti. Illan saksa-peliin toinenkin tytär sai saksan lipun poskeen. Tosin vajavaisena, sillä keltaista kasvoväriä ei kotoa löytynyt.

Kävin Suomessa. Piti tehdä vielä viimeinen haastattelu Freie Universitätin lopputyötä varten, mutta matka oli myös hyvä tekosyy päästä tapaamaan armeijassa olevaa lasta, jota en ollut nähnyt muutamaan kuukauteen.

Jos on yksi asia, johon en Saksassa totu, se on teitittely. Sääntö kuuluu, että kaikkia paitsi läheisiä perheenjäseniä, ystäviä ja lapsia teititellään. Työpaikalla, kaupan kassalla ja päiväkodissa ei sinutella ellei ole tehty sinunkauppoja. Ja se taas on oma taiteenlajinsa se.