Liikennevaloissa on aikaa ajatella
Silva Virtanen
Olen tehnyt Wienissä ja Kansainvälisessä lehdistöinstituutissa IPI:ssä toistuvasti kaksi havaintoa: punaiset valot ovat jalankulkijoille tuskastuttavan pitkiä ja lehdistönvapaus Euroopassa huomattavasti huonommalla tolalla kuin luulin.
Kolmen ensimmäisen työviikkoni aikana Euroopassa tapahtui muun muassa seuraavaa: äärioikeistopuolue AfD voitti historiallisen kirkkaasti vaalit Saksi-Anhaltin osavaltiossa Saksassa, Ceutan rajakriisi sai kymmenet tuhannet osoittamaan mieltään ympäri Espanjaa, Albaniassa kuukausia jatkuneet ”Flamingo-vallankumouksen” mielenosoitukset kokosivat ihmisiä kaduille ja Romaniassa lammasfarmareiden järjestämä mielenosoitus äityi osin väkivaltaiseksi. Tapahtumia yhdisti se, että niistä uutisoineita journalisteja vastaan hyökättiin – niin fyysisesti kuin sosiaalisessa mediassa ja Albaniassa myös jäädyttämällä uutissivustojen ja muiden mielenosoituksia kuvanneiden käyttäjien Instagram-tilejä.
Toimittajien vaientamiseen käytettävä keinovalikoima on hämmästyttävän kirjava. En aina tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Tähänastisia ”suosikkejani” ovat Barcelonassa radiojuontajaa kohti heitetty katalonialaisen perinnemakkaran pala sekä webinaarissa kuulemani keksintö: Metalle lähetetään toimittajista tekaistuja kuolintodistuksia, koska kuolleiden käyttäjätilit lukitaan.
Onpahan riittänyt mietittävää liikennevaloissa seisoskelun ratoksi.
Perehdytysmateriaalina koko maailman lehdistönvapauden tila
Minun oli hankala kuvitella etukäteen, minkälaista työ IPI:n kaltaisessa kansainvälisessä järjestössä tulisi olemaan. Aloin tehdä toimittajan töitä 19-vuotiaana ensimmäisen yliopistovuoden jälkeen, ja sitä edeltävä työurani koostui lähinnä muutaman kuukauden rupeamasta huvipuistotätinä ja kourallisesta sijaistuksia äidinkielen oppitunneilla. Kun minulta kyseltiin kevään ja kesän aikana, mitä Wienissä syksyllä teen, en osannut vastata kovin vakuuttavasti.
Enää en häpeä sitä, että vastaukseni syksyä koskeviin kysymyksiin olivat lähinnä epämääräistä mutinaa. On uskomatonta, miten monenlaisia asioita suhteellisen pieni porukka IPI:ssä tekee. Työpisteeni sijaitsee huoneessa, josta johdetaan IPI:n Turkki-osastoa ja järjestön vaikuttamistyötä sekä tarkkaillaan lehdistönvapausrikkomuksia Euroopassa. Viereisissä huoneissa mietitään journalismin kannattavuusongelmia ja jaetaan rahoitusta tutkivalle journalismille. Etätyöntekijöitä on ainakin kolmella mantereella.
Vietinkin suuren osan perehdytyksestäni lukien IPI:n sivuilta kaikkea viime aikoina julkaistua lehdistönvapauden tilasta ja tapaamalla kollegojani instituutin eri osastoilta, jotta pääsen perille siitä, mitä kaikkea täällä on meneillään. Siinä samalla yritin miettiä, mihin haluaisin syksyn aikana nokkani työntää. Nyt askelmerkit alkavat olla selvillä, ja olen innoissani niin tulevista kuin jo käsillä olevista työtehtävistäni. Joudun tosin myös hitaasti hyväksymään sen, että en ehdi ahtaa itseäni mukaan aivan jokaiseen asiaan.
Ajattelen kuitenkin, että minulle kaikkein antoisin tapa viettää tämä syksy on yrittää kokea mahdollisimman laajasti ja konkreettisesti, miten lehdistönvapauden eteen IPI:ssä työskennellään. Olen ollut yhtä lailla innoissani kannanoton kirjoittamisesta, lehdistönvapausrikkomusten seurannasta, erilaisissa lehdistönvapaustilanteissa toimivien toimittajien kuulemisesta, selonteon kokoamisesta ja siitä, että pääsen jokapaikanhöyläksi konferenssiin. On myös yllättävän ryhmäyttävää yrittää koota Ikea-työpöytiä yhdessä kollegoiden kanssa. Sopivana vastapainona kaikelle uudelle omat projektini ovat tutusti ja turvallisesti journalistisia.
Aloitteleva meloja ja elokuvaihminen
Wieniin sopeutuminen on sujunut varsin kivuttomasti: olen körötellyt bussimatkan Baltian, Puolan ja Tšekin halki useaan otteeseen, ja kaupunki on minulle tuttu. Wien on mielestäni suurkaupungiksi inhimillinen ja aika kotoisa.
Suuntavaistoni on tosin surkea, ja keskusta-alueella kaikki kadut ovat täynnä vaaleita, jylhiä kivitaloja, joita en tahdo erottaa toisistaan. Eksymistä olen siis harrastanut vapaa-ajallani aktiivisesti. IPI:n toimisto sijaitsee aivan ydinkeskustassa Stephansplatzin tuntumassa, ja lähdin ensimmäiset pari viikkoa töistä suunnilleen yhtä monta kertaa oikeaan ja väärään suuntaan. Ensimmäisellä aamulenkilläni suuntasin itsevarmasti kohti Belvederen linnan puutarhaa, joka sijaitsee noin kilometrin päässä kotioveltani. Seitsemän kilometriä myöhemmin löysin lopulta linnan edustalle.
Olen ainakin suomalaisittain lämpimän syksyn kunniaksi tutustunut Wieniin myös kaupunkiluontonäkökulmasta muun muassa melomalla Vanhassa Tonavassa, pyöräilemällä Lobaun kansallispuistoon ja viinivaeltamalla Kahlenbergin rinteillä. Ja yllättynyt iloisesti! Ainoa luontoelämys, joka olisi voinut jäädä kokematta, oli Wienin erinomaisen elinvoimainen city-hyttyskanta.

Annoin wieniläisystävälleni syntymäpäivälahjaksi melontaa Vanhassa Tonavassa, mutta luulen että lahjan antaja nautti elämyksestä vähintään yhtä paljon kuin sen saaja.

Viinivaellus on syyskuun lopussa suosittu aktiviteetti. Kuten nimi kertoo, tarkoitus on taivaltaa viinitarhalta toiselle.
Toinen orastava aluevaltaukseni ovat olleet Wienin itsenäiset, ohjelmistoiltaan monipuoliset ja hinnoiltaan edulliset elokuvateatterit. Erityisen loistokas elämys oli Olga Kostanovićin dokufiktio Noch lange keine Lipizzaner, joka kertoo itävaltalaisen kansalaisuudenhakuprosessin tiukkuudesta (mikäli elokuvaa on uskominen, tiukemmat kansalaisuusvaatimukset löytyvät ainoastaan Saudi-Arabiasta ja Arabiemiraateista). Itävallassa syntyneen ja kasvaneen, serbialaistaustaisen Kostanovićin ensimmäinen hakuyritys kaatui siihen, että hän oli viettänyt elämänsä aikana 58 päivää liikaa Itävallan rajojen ulkopuolella, muun muassa opiskelijavaihdossa Saksassa. Siitä seurasi paluu hakuprosessin lähtöruutuun, joka on myös elokuvan alkupiste.
Kostanović oli paikalla elokuvanäytännössä ja kertoi, että kansalaisuus on yhä työn alla, koska Itävallasta puuttuu yksi sen virallistamiseen tarvittava leimasin.
Elokuva saattoi puhutella myös siksi, että muuttaessani tänne pääsin pintaraapaisemaan paikallista muuttobyrokratiaa, vaikkei se olekaan mitään kansalaisuushakuprosessiin verrattuna. Marssin melkein ensi töikseni yhteen virastoon viemään rekisteröitymislomakkeen Wienissä asumisestani, minkä yhteydessä minua kehotettiin varaamaan aika toiseen virastoon, koska oleskelen Itävallassa pidempään kuin kolme kuukautta. Varasin ajan ja suhahdin metrolla toiseen virastoon. Siellä täytin seuraavan hakulomakkeen, leimautin sen yhdellä luukulla ja jäin odottamaan vuoroani virkailijalle, joka wieniläisyyteni kestosta kuultuaan heitti paperinivaskan roskikseen. Poistun kuulemma maasta ennen kuin hakemukseni ehdittäisiin käsitellä.
Ehkä on kuitenkin hyvä merkki Wienissä viihtymisestäni, että kun elokuvanäytäntöä seuraavana päivänä harkitsin käveleväni päin loputtoman pitkiä punaisia, vilkaisin ensin ympärilleni virkavallan varalta. Olin oppinut, että punaisia päin kävelemisestä saatu sakko voi kariuttaa kaikenlaiset itävaltalaistumispyrkimykset alta aikayksikön.

Noch Lange Keine Lipizzaner oli Itävallassa viime vuonna jonkinlainen elokuvatapaus. Pääsin näkemään elokuvan, kun se esitettiin uudelleen vuosi ensi-illan jälkeen.