Voinko kirjoittaa ensimmäisen blogitekstini stipendiaattina Berliinistä käsittelemättä parin viikon takaisia Saksan liittopäivävaaleja, jotka ovat tärkeät vähintään koko Euroopalle? Niin ajattelin tehdä, sillä riittävän moni näitä vaaleja sekä niiden tuloksia ja seurauksia joka tapauksessa kommentoi. Sitä paitsi en ole Berliinissä päivänpolitiikan vuoksi. Minut ovat tuoneet tänne kylmä sota ja Nukkumatti.

Suurin Nukkumattini mahtui juuri ja juuri isoon matkalaukkuun ja matkusti siinä Berliinistä Suomeen joitain vuosia sitten. Nyt kymmenen Nukkumatti-nuken kokoelmani on Helsingissä ja minä Berliinissä.

Olen käsikirjoittanut ja ohjannut Ylellä lukuisia historiaohjelmia ja dokumentteja kylmästä sodasta televisioon ja radioon. Olen saanut kertoa tarinoita esimerkiksi neuvosto-Virosta loikanneista ihmisistä, valtiovierailulle Suomeen saapuneesta Persian šaahiparista ja Inarijärveen pudonneesta neuvosto-ohjuksesta. Pääosissa ovat kuitenkin aina olleet tavalliset suomalaiset, jotka ovat ihailleet, auttaneet, protestoineet, järkyttyneet, pelänneet ja olleet kekseliäitä, kukin tavallaan ja vuorollaan, kun maailma on ikään kuin tullut kylään – usein täysin odottamatta.

Kylmän sodan jakautunut maailma tihkui luoksemme tietysti myös arkisemmin ja vähemmän dramaattisesti. Itäsaksalainen animaatiosarja Nukkumatti (Unser Sandmännchen) oli erottamaton osa Pikku Kakkosta ja sen mukana omaa lapsuuttani. Parrakas pikkumies tuli television välityksellä koteihimme, liikkui aina eri kulkuneuvolla, kohtasi lapsia milloin missäkin ja heitti aina lopuksi unihiekkaa, koska oli aika mennä nukkumaan.

Nukkumatti aloitti seikkailunsa Suomessa Iltasatu-ohjelmassa 1973 ja Pikku Kakkosessa 1977. Suomessa animaatioon liitettiin uusi, Jukka Siikavireen säveltämä musiikki.

Lapsena en kiinnittänyt huomiota siihen, että vaikka Nukkumatti matkusteli ympäri maailmaa ja kävi avaruudessakin, hän ei koskaan ylittänyt rautaesirippua ja käynyt nukuttamassa länsimaalaisia lapsia. Sen sijaan hän vieraili mielellään pioneerileirillä ja ainakin kerran hallitsevan sosialistipuolueen juhlatilaisuudessa. Puolueettomana itseään pitänyt Suomi kuitenkin kelpasi Nukkumatille kahden jakson verran – talvisessa tarinassa hän matkusti suomalaislasten luokse porojen kyydillä, kesäisessä kanootilla.

Nukkumatti ei tyytynyt nukuttamaan lapsia pelkästään maan päällä.

Nukkumatti ja kylmä sota ovat aiheeni, kun teen Freie Universitätissä Berliinissä opintojen päätyön eli tutkielman. Tavoitteeni on löytää ihmisiä kertomaan, millaisilla motiiveilla ja tavoitteilla Nukkumattia tehtiin. Täältä heitä löytyy varmasti, vaikka Nukkumatin ensimmäiset ja maineikkaimmat tekijät Gerhard Behrendt ja Harald Serowski ovatkin jo kuolleet. Lisäksi minua kiinnostavat tavallisten ihmisten muistot ja kokemukset Nukkumatista täällä Saksassa ja Suomessa.

Olisi liian yksioikoinen lähtökohta olettaa, että Nukkumattia tehtiin vain propagandaksi, sillä sen maailmankuva oli aidosti ystävyyttä korostava ja yleisinhimillinen. DDR kuitenkin satsasi Nukkumattiin paljon, sarja kasvoi valtavan suosituksi ja se levisi kymmeniin maihin, pääasiassa sosialistisiin mutta myös esimerkiksi Suomeen ja Ruotsiin. Nukkumatista tuli DDR:n sosialismin ihmiskasvoinen lähettiläs, jonka merkityksestä sekä tekijät että rahoittava järjestelmä olivat hyvin tietoisia. Niinpä Nukkumatti sai esimerkiksi kulkuvälineidensä avulla esitellä sosialismin saavutuksia ja itäsaksalaista teknologiaa.

Millainen oli taiteilijoiden vapaus, millainen järjestelmän puristus? Näihin kysymyksiin etsin vastauksia. Haluan myös jäljittää prosessin, jonka kautta Nukkumatti päätyi osaksi Pikku Kakkosta ja lopulta jopa vierailemaan kahden jakson verran Suomessa.

Nykyään Nukkumatti on Berliinissä osa Itä-Saksaan kohdistuvaa nostalgista ja muistot kultaavaa muistelemista, jota myös ostalgiaksi kutsutaan. Olen itse vuosien varrella ostanut Berliinissä kymmenkunta eri-ikäistä ja -kokoista Nukkumatti-nukkea, joista suurin on pienen ihmisen kokoinen. Nyt kauppoja kiertäessäni olen huomannut, että kaiken muun mukana Berliinissä kallistuvat myös Nukkumatit. Vintage-kauppiaat saattavat pyytää huonokuntoisestakin nukesta lähes sata euroa.

Nukkumatti-nukeista on tullut osa Berliinissä osa ostalgiaa. Vanhan tavaran kaupat pyytävät niistä suolaisia hintoja.

Minulle Nukkumatti ei edusta ostalgiaa. Olen käynyt ennen stipendiaattivuottani Berliinissä kymmenisen kertaa, mutta muuri oli murtunut jo kauan ennen kuin tänne ensimmäisen kerran tulin. DDR:ssä en koskaan käynyt, enkä ollenkaan kaipaa sinne, mitä tiedän sen valtiojärjestelmänä edustaneen. Minulle Nukkumatti merkitsee yhtäältä lapsuuden turvallisia rutiineja ja toisaalta sitä pelottavan kiinnostavaa maailmaa ja niitä jakolinjoja, jotka olen riittävän vanha muistamaan. Olen nostalgiaan taipuvainen, joten muistelen hyvällä Nukkumattia sellaisena kuin sitä silloin katsoin, mutta Itä-Saksaa ja kylmän sodan ilmentymiä en kaipaa ollenkaan.

Tiesittekö muuten, että saksalaisia Nukkumatteja oli itse asiassa kaksi, joista huonommin tunnettu oli länsisaksalainen? Suomalaisten tuntema versio (Unser Sandmännchen) sai itse asiassa alkunsa, kun Itä-Saksassa saatiin tietää länsisaksalaisten suunnittelemasta Nukkumatti-animaatiosarjasta (Sandmännchen). Alkoi kilpajuoksu, jonka DDR:n yleisradioyhtiö voitti ja ehti aloittaa omat Nukkumatti-lähetyksensä 1959 vain runsas viikko ennen läntistä Nukkumattia.

Vaikka kylmä sota muutoin päättyi läntisen leirin voittoon, Nukkumateissa voiton vei itäisempi partaveikko. Saksojen yhdistyessä Länsi-Saksan Nukkumatti haudattiin vähin äänin, mutta Itä-Saksan ylpeyttä tuotetaan televisiossa edelleen – nyt kaikille saksalaisille. Tosin enää Nukkumatti ei aja Trabantilla eikä varsinkaan vieraile pioneerileirillä.

Länsisaksalainen Nukkumatti. Tämän kilpavarustelun länsi hävisi.

Kirjoittaessani tätä ensimmäistä blogitekstiäni olen jo virallisesti berliiniläinen. Perheemme on saanut tehdä moneen kertaan tuttavuutta saksalaisen byrokratian kanssa, ja lukematon määrä asiakirjoja on toimitettu Berliinin viranomaisille. Toistaiseksi olemme pärjänneet byrokratian kanssa hyvin: lapsemme ovat päässeet aloittamaan päiväkodin ja koulun, vaimoni on aloittanut oman kirjoitustyönsä ja minä olen ilmoittautunut opiskelijaksi. Asuntomme on liian pieni, mutta se on onneksi väliaikainen. Ensi viikolla muutamme isompaan.

Opintoni ovat vasta alkamassa, koska lukukausi täällä alkaa vasta lokakuun puolivälissä. Tästä tulee jännittävää.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Herthaa ja MM-kisoja - jalkapalloa kesät talvet - 17.07.2018
• Kielipuolisia kokemuksia Saksassa - 23.05.2018
• Perheellisenä Berliinissä - 05.04.2018
• Nukkumatti ja kylmä sota – Kuinka partaveikko päätyi Suomen televisioon ja Lapin luontoon - 07.03.2018
• Saksa on tehokas mutta ei notkea - 15.01.2018
• Berliini jalkapallokaupunkina, osa 1: Idän rautainen unioni - 21.11.2017