Saksalainen toimittaja-kirjailija Maxim Leo kuvailee romaanissaan Talviuni Berliinissä (Gummerus, 2010) äitinsä, silloisen toimittajan, nykyisen historioitsijan Annette Leon kokemuksia ulkopoliittisen aikakauslehti Horizontin palveluksessa. Kylmä sota on jäätävimmillään, informaatiosota kuumimmillaan – ja DDR:läinen Annette Leo aloittanut unelma-ammatissaan, jossa ajattelee toteuttavansa haaveensa asiantuntevasta, lahjomattomasta journalismista. Todellisuus iskee vasten kasvoja:

Muutama ystäväni on käynyt moikkaamassa minua Shanghaissa kuluneen lukuvuoden aikana. Vierailujen aikana olen tajunnut, että toistelen heille tiettyä samaa virttä: olen pahoillani siitä, miten vähän kaupungista löytyy vanhaa rosoa.

Oxfordin lukuvuosi jakaantuu kolmeen lukukauteen, joilla tietenkin on latinankieliset nimet: michaelmas, hilary ja trinity. Näin hilaryn lopuksi on syytä listata kiinnostavimmat luennot, jotka löytyvät internetistä podcastina tai videona.

“Se on niin turhauttavaa”, aasialaistaustainen nuori nainen huokasi. “Kun professori kysyy tunnilla jotain ja odottaa meiltä vastausta, minä ehdin vasta ajatella, mikä kysymys oli ja alkaa miettiä sitä, kun amerikkalaiset kurssikaverit ovat jo hyvässä vauhdissa esittämässä mielipiteitään. Tuntuu, että en millään ehdi mukaan keskusteluun!”

DDR-arkkitehtuuri. Käsi ylös: kuinka monelle sana tuottaa myönteisiä mielikuvia? Niin arvelinkin, varsin harvalle. Ymmärrän kyllä miksi. Tavanomainen itäsaksalainen elementtikerrostalo on harmaa ja monumentaalinen jättiläislaatikko, jonka kylkiä puhkovat liian pienet, nailonvaloverhojen peittämät ikkunat. Noihin jykevissä riveissä leveiden katujen reunoilla nököttäviin talonjärkäleisiin yhdistetään harvoin adjektiiveja, kuten ihmisen kokoinen, viihtyisä tai kaunis. Silti suhtaudun DDR-arkkitehtuuriin lämpimästi. Syy on …