“Tekeekö hän siellä muuta kuin syö saksalaiset ravintolat tyhjäksi? “ kuului sarkastinen kysymys Facebook-seinälläni. Myönnän, olen se ihminen joka ottaa kuvia ruoka-annoksistaan. Ja kyllä, jaan näitä kuvia satunnaisesti myös sosiaalisessa mediassa. Ruoka kiinnostaa.

Puistelen usein Shanghain katuja fillaroidessani epäuskoisena päätäni. Miten se nyt noin ajoi, mitä äsken tapahtui, kuinka monta huonekalua, lasta, lemmikkiä tai huonekasvia voi fillarin tai skootterin kyytiin pakata? Alkuaikoina tuijottelin skootterikuskien väärinpäin puetuttuja takkeja. Nahkatakkeja ja villakangastakkeja, joiden vetoketjut on jätetty selkäpuolella auki. En ole logiikasta satavarma, mutta eipä ainakaan nappisauma tai vetoketju vuoda tuulta …

En muista milloin olisin törmännyt yhtä moneen muovikannella suljettuun pahvimukiin kuin viimeisten kuukausien aikana täällä New Yorkissa. Ne kuuluvat Upper West Siden aamuruuhkissa puikkelehtivien kahvijanoisten ohikulkijoiden perusvarustukseen. Myös Columbian Yliopiston campuksen kymmenkunta kahvilaa puskee kilpaa kahvista höyryäviä mukeja kofeiiniriippuvaisille opiskelijoille ja professoreille, jotka hörppivät niistä esteettömästi luentojen aikana. Ympäristötietoisimmat ovat siirtyneet kertakäyttömalleista termospulloihin.

BBC:n tuottaja nostaa kätensä ja collegen täysi kappeli hiljenee. Mies näyttää hiusepehkoineen Bilbo Reppulilta, mutta ohjeet yleisölle ovat selkeät. Kun nauhoitus alkaa, älkää katsoko kameraan. Puheen jälkeen jää aikaa kysymyksille, muistakaa odottaa mikrofonia. Ja lopuksi, välttäkää matkapuhelimen käyttöä tilaisuuden aikana, kiitos.

Keskustelu alkoi rönttöisistä housuista. Lapseni tuore skeittiramppituttavuus oli tehnyt havainnon, jonka mukaan lapseni on usein scoottaamassa samat, kulahtaneet collegehousut jalassaan. Siitä hän teki johtopäätöksen: ”Oletteko köyhiä? Oletteko laittomia maahanmuuttajia?” ”Ei, kyllä me ollaan laillisia. Mä vaan tykkään näistä housuista, kun näissä on vetoketjutaskut. Pysyy kännykkä taskussa”, vastasi poikani.