Täällä Los Angelesissa lennellään innokkaasti helikopterilla. Tästä sain muistutuksen taas tänään, kun lueskelin kurssikirjaa yliopistolla puun katveessa. Havahduin ihmettelemään, miksi nuo aamupäivän kopterit pörräävät niin pitkään juuri minun kohdallani.

”Kuinka moni teistä katsoo television broadcast-kanavia”, kysyi professori meiltä ensimmäisellä opintoviikolla Berkeleyssä. Minä viittasin, juuri kukaan muu salissa ei. Se oli minusta hieman outoa: eivätkö toimittajaopiskelijat todella katso enää lainkaan televisiota? Vasta myöhemmin ymmärsin, että professori tarkoitti termillä nimenomaan television ilmaisia kanavia. Jos olisin tiennyt, en olisi viitannut – mekin olimme nimittäin juuri ostaneet kotiimme …

– Tervetuloa! Kuinka voin olla avuksi? Sinipaitainen Apple-myyjä kysyy ja leväyttää kauniin valkoisen hammasrivinsä. Kymmenen myyjää tyhjänpanttina, lasken. On ensimmäinen aamu Los Angelesissa, aikaero painaa päätä, enkä meinaa uskoa näkemääni.

Kävelen öisessä Etelä-Bronxissa, taustallani New Yorkin loputon humina. Ison nelikaistaisen 161:n kadun kulmasta käännyn vasemmalle. On keskiyö. Jostain kuuluu auton äänitorven törähdyksiä, renkaiden ulvahduksia ja huutoja. Kuljen jätkäporukoiden läpi ja vieritse, vedän niskaa kiinni paidankaulukseen ja koetan käyttäytyä itsevarmasti, niin kuin tietäisin mitä olen tekemässä.

Puusaunan lämmitys tuli ensimmäisenä mieleen. Ruuhka-aika loppui, ja siksi paikallismetro tyssäsi Harlemissa 125:nnen kadun asemalle. Kaiutin raikui käskyä astua laiturille ja vaihtaa toiseen metroon kohti Bronxia. Mentävä oli, vaikka tunnelissa väreili vähintään 45 celsiusta. Tilanteen hikisyyttä alleviivasi se, että heinäkuussa New Yorkin metrovaunut ovat kuin jääkaapissa istuisi: ilmastointi jäähdyttää täysillä.