En tiedä, mitä muille ihmisille tulee Amerikasta ensimmäisenä mieleen, mutta amerikkalaiset itse tykkäävät korostaa vapautta. Amerikkalaista unelmaa, vapautta, sananvapautta… Mitä muutakaan voi odottaa kansakunnalta, joka joitakin vuosia sitten keksi antaa ranskanperunoiille nimen Freedom Fries. Myös WTC-tornien tilalle nousseen uuden rakennuksen lempinimi on Freedom Tower.

Suomalaiseen itsenäisyyteen tottuneen ihmisen on täkäläistä vapautta äkkiseltään vaikea hahmottaa.

Ensimmäisenä New Yorkin päivänäni yritin mennä maauimalaan. Vapaassa maassa sinne luulisi kävelevän noin vain.

Uikkareiden soveliaisuus tarkistettiin jo portilla. Yksi työkaveri (mies) käännytettiin portilta, koska hänen uikkarinsa olivat liian pienet. Toinen työkaveri (nainen) hylättiin, koska hänellä puolestaan oli liikaa päällä. Sama kohtalo oli naisella, joka yritti altaalle niin, että avonaisen uikkarin alla oli vielä tukena ja turvana bikinin yläosa. Se oli liikaa. Vain yksi uimasu per henkilö.

Itse taisin tehdä kaikkiaan kuusi yritystä sisään. Flipflopit – pois. Kassi – pois. Kahvi – pois. Lehdet – pois. Aurinkorasva – pois. Suihkuun. Altaalle sai viedä yhden juomapullon ja yhden lehden – kaksi oli jo liikaa. Pyyhe piti lopuksi ravistella auki, etten vain piilottele sen alla ylimääräistä naistenlehteä. Sanomalehdet tietysti oli kielletty kokonaan. Samoin mustat t-paidat – valkoiset olivat sallittuja. Älkää suotta kysykö logiikkaa tai perusteluja – niitä ei ollut.

Toisessa uimalassa kiellettyä oli – uiminen. Valtavasta altaasta pieni osa oli erotettu puomein polskimista, kylpemistä ja vesisotaa varten. Loppuosa oli suljettu. Noin vain. Uintikelpoista vesipintaa oli neliötolkulla, siina ei vain saanut uida. No reason. Se nyt vain oli kiellettyä.

Olen vaikeuksissa muutenkin jatkuvasti. Milloin on kiellettyä istua pöytään, milloin ylittää aita, milloin ottaa juomaa mukaan. Markettiin ei saa mennä flipflopeissa. Eikä kassien kanssa. Jatkuvasti joku karjuu takanani ”Ma’am”. Olen jo oppinut, että se tarkoittaa aina minua. Olen taas onnistunut rikkomaan jotain tuhansista säännöistä. Selityksiä on turha kysyä. Tai voi kysyä, mutta vastaukseksi saa, että sääntö menee niin. Kun on ajautunut tarpeeksi monta kertaa vaikeuksiin ja henkilökunnan läksytettaväksi, sitä vain alistuu. Sellaista tämä nyt vain on täällä Vapaassa maassa.

Vapaus on rajoitettua myos Columbian yliopiston tutkivan journalismin kesäkurssilla. Jo hyvissa ajoin ennen kurssia kotiin tuli ukaasit, miten pukeutua ja käyttäytyä. Kurssilla kaikki on ankaran off the record. Mitään kouluun liittyvää, tunteja, luentoja tai ylipäätään mitään ei saa kertoa ulkopuolisille – eikä edes toisille luennoitsijoille. Kaikenlaiset viittaukset kurssin sisältöön Facebookissa tai Twitterissa ovat ehdottoman kiellettyjä.

Täysi kommunikointisulku tuntuu sellaisenaan jo hieman oudolta. Ainakin jos tulee maasta, jossa yliopistojen opetus on taysin julkista ja kuka tahansa voi marssia luennoille. Vielä oudommalta se tuntuu journalismikurssilla – journalismissa kun on totuttu korostamaan avoimuutta ja vapaata tiedonvälitystä. Mutta näin asia nyt vain on.

Siksi tässä blogissakaan en voi kehua Columbian yliopiston huippukurssia tämän yksityiskohtaisemmin.