Columbian journalismikoulun ala-aula on vaikuttava. Vahattu marmorilattia kiiltää, ja koulun perustajalta Joseph Pulitzerilta lainatut sitaatit on kirjoitettu juhlavin kirjaimin aulan seinille kiinnitettyihin tauluihin. Sitaateissa Pulitzer puhuu tulevien sukupolvien journalistien avainroolista demokratian ylläpidossa. Tämän aulan läpi ovat kulkeneet monet journalismin suuret hahmot, muokkaajat ja kehittäjät. Koulu oli täällä kun maailma kävi sotaa, kun kaksoistornit kaatuivat vain muutaman kilometrin päässä ja kun Edward Snowden jakoi tietämänsä ensin vain tarkkaan valituille journalisteille. Näiden seinien sisällä voi unohtua, että journalismi, johon täältä astumme, on meille hyvin erilainen kuin se oli aiemmille sukupolville. Oikeastaan rakennuksesta ei tarvitse edes poistua havaitakseen tämän seikan.

Viimeisten viikkojen aikana New Yorkia on koetellut kummallinen sää. Niin sanottuja lumimyrskyjä on ollut enemmän kuin jaksaa laskea. Eräänä lumimyrskyiltana minut oli rekrytoitu auttamaan gaalassa, jossa jaettiin Columbian journalismikoulun myöntämät Alfred I. duPont-Columbia-palkinnot. Palkintoja pidetään yhdysvaltalaisen television uutis- ja dokumenttityön Pulitzer-palkintoina. Lähes kahden tunnin ajan lavalle marssitettiin palkittavaksi toinen toistaan tutumpia nimiä amerikkalaisilta uutiskanavilta. Välissä isot ruudut täyttyivät vaikuttavista uutispätkistä eri aiheista: Bostonin maratoniskut, Oklahoman tornado, Newtownin kouluammunnat. Väliin mahtui tarinoita pienten paikallisten TV-asemien korruptiouutisoinnista ja pätkiä pidemmistä dokumenteista. Yhtäkkiset järkyttävät tapahtumat kuten Bostonin iskut osoittavat suoran televisiouutisoinnin kestävän voiman. Silti en voinut olla miettimättä, kuinka harvat lähelläni istuvista opiskelijoista voisivat nykyisin tehdä uransa televisiouutisissa. Yhtäkkiä tuntui, että todistin gaalassa jotain historiallista: viimeiset perinteisten televisiouutisten mahdit tässä TV:n luvatussa maassa.

Mutta ehkä vain kuvittelin. Kyllähän miljoonat amerikkalaiset yhä elävät elämänsä TV:n edessä? Sitten pari viikkoa gaalan jälkeen läksynä on katsoa julkisesti omistetun PBS-kanavan esittämä dokumentti. Koska en ehdi kotiin, päätän katsoa dokumentin koululla. On vain yksi ongelma: en löydä koulusta televisiota. Poikkean kuumeisesti eri luokkahuoneisiin, kyselen käytävillä kanssaopiskelijoilta: missä on televisio, josta voin katsoa ohjelmia suorana? Miksi et katso netissä, he kysyvät. No, koska tämä ohjelma ei tule suorana netissä. Olen jo tarkistanut. Kierros ei tuota tulosta ja alistun kohtalooni. Columbian journalismikoulussa, Pulitzerin ja duPont-palkintojen talossa ei ole televisiota, josta voisi helposti katsoa uutisia tai muita ohjelmia. Muutama ruutu löytyy, mutta tajuan, että melkein seitsemän kuukauden aikana en ole nähnyt kenenkään katsovan niistä televisiota. En itsekään osaa sitä tehdä – vaikka haluaisinkin. Koululla ei muuten myoskään ole paikkaa, josta voisi löytää tai ostaa sanomalehtiä. Sen sijaan tietokoneita löytyy lähes joka huoneesta.

Joskus tulevaisuus on lähempänä kuin arvaammekaan, päässyt sisään sen saman ala-aulan kautta.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Katso ympärillesi, Y-sukupolvi - 05.05.2014
• Mitä siitä kertoisin - 13.12.2013
• New Yorkin ihmiset - 18.10.2013
• Kuuleeko sosiaalinen media – täällä monitaitoinen toimittaja - 19.08.2013