Täällä ei suljeta vessan eikä lääkärin ovea

02.01.2017
In: Fudan
Avatar photo

Heidi Väärämäki

Heidi Väärämäki opiskelee lukuvuoden 2016 - 2017 Chinese Politics and Diplomacy -ohjelmassa Fudanin yliopistossa Shanghaissa.

Kuluneella syyslukukaudella olen istunut kymmenillä kiinnostavilla luennoilla. Kuullut ajatuksia, jotka ovat saaneet aivot kutisemaan ja pakottaneet miettimään, mistä omat asenteeni ovat kotoisin. Näin ei ole tapahtunut vain luennoilla vaan myös kiinalaisessa arjessa. Tai siis ennen kaikkea juuri arjessa.

Pari viikkoa sitten menin ystäväni tueksi kiinalaisen sairaalan ensiapuun. Oli melkein puoliyö, flunssakausi ja aulassa ruuhkaa. Kun meidät viittelöitiin vastaanottohuoneeseen, yritin vetää oven kiinni, jotta potilas saisi kertoa vaivansa rauhassa kymmeniltä korvapareilta. Lääkäri pyöritti silmiään paheksuvasti. Ilmeisesti oven sulkeminen ei kuulunut tapoihin.

Olisihan se pitänyt arvata. Kiinassa ei pidetä yksityisenä sellaisia asioita, jotka meillä hoidetaan suljetuin ovin – kuten nyt esimerkiksi vessassa käyntiä. (Koska ovia ei lukita, olen oppinut tarkkailemaan oven alta, istuuko pöntöllä joku.)

Sairaalassa avoin linja jatkui sydänfilmiä otettaessa. Huoneessa pyöri samaan aikaan vuoroaan odottava eläkeläispariskunta ja sairaalan ulkopuolelta oppaaksemme lähtenyt vartija. Kun lääkäri näki sydänfilmin tulokset hän juoksutti meidät kokeneemman lääkärin huoneeseen ja tyrkkäsi käyrän tämän käteen – kun toisen potilaan hoito oli vielä kesken.

”Voi olla jotain vakavaa”, lääkäri totesi kaikkien kuullen (myös se ystävällinen vartija hengaili edelleen ovensuussa).

Terveysasioiden lisäksi myöskään raha-asiat eivät ole Kiinassa kovin yksityisiä. Jokin aika sitten olin asioimassa kiinalaisessa pankissani, kun pankkivirkailija kommentoi ääneen: ”Oho, onpas paljon rahaa”. Olin juuri siirtänyt puolen vuoden kuluihin tarkoitetut stipendirahat tililleni. Virkailija ei keksinyt, kuinka muuttaa eurot juaneiksi, joten hän pyysi paikalle pari kollegaansa. Lopulta verkkopankkiani klikkaili pankin aulassa kaksi virkailijaa ja yksi vahtimestarintapainen. Kun lopuksi kysyin, pitäisikö selainten välimuistit tyhjentää tai tehdä muita tietoturvatoimenpiteitä, virkailija oli ihmeissään. Ei tietenkään pitäisi.

Tällainen ronskin avoin meininki on Kiina-arjessa päivittäistä: Sähkömittarin lukija koputtaa oveen aamukahdeksalta ja astelee sisälle kyselemättä, sopiiko nyt tulla. Alusvaateostoksilla myyjä ottaa ensi töikseen kiinni rintamuksesta selvittääkseen oikean koon. Kotona naapuri kysyy, josko hänkin voisi saada salasanan wifiimme, kun kerran olemme sellaisen hankkineet. Ja jos ymmärtäisin kiinaa, tietäisin, mitä tämä naapuri puhuu miehensä kanssa – hekään eivät nimittäin aina jaksa sulkea ovea.

Kiinalainen yksityisyyskäsitys on kovin erilainen kuin Suomessa. Osittain se on peruja ajalta, jolloin kommunsimi tunkeutui ihmisten arkeen niin, ettei heillä ollut oikeasti mitään yksityistä, eikä siksi ole pelkästään mukava juttu. Mutta vaikka en toivo heikennyksiä tietoturvaan tai uutta urkkimiskulttuuria, on Kiina saanut miettimään, miksi meillä niin usein suljetaan ovi, kuiskataan tai vaietaan ihan kokonaan – vaikkapa juuri terveydestä, rahasta tai avun tarpeesta. Olisiko vähemmän häpeää, jos juuri mitään ei pitäisi salata?

Vanhat shanghailaiskorttelit ovat niin tiiviisti rakennettuja, ettei niiden asukkailla ole juuri yksityisyyttä. Myös uusien talojen seinien läpi voi kuunnella, mitä saippuasarjaa naapuri juuri nyt katselee. (Kuva on otettu lokakuussa.)

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

Leave a Comment