Suomi nousi monella tapaa arvoon arvaamattomaan, kun Pietarin Eurooppalaisen yliopiston ulkomaalaiset opiskelijat laitettiin etsimään rauhaa Itä-Ukrainan sotaan.

Kyseessä oli roolipeli, joka kuului yhtenä osana entisen Neuvostoliiton alueiden konflikteja käsitelleeseen luentokokonaisuuteen. Ennalta meille kurssilaisille kerrottiin reilua vuorokautta aikaisemmin vain se, mitä roolia kukin meistä pelaisi, mutta mitään tarkempia ohjeistuksia ei annettu siitä, kuinka kukin oman osuutensa rakentaisi.

Itse sain opettajalta määräyksen olla ”Yhdysvallat”, mihin oli useita syitä. Kukaan ei saanut pelata roolia omana kotimaanaan eikä sellaisena toimijana, joka olisi ollut hänelle jostain syystä liian tuttu.

Yhdestä yhdysvaltalaistytöstä tehtiin puolestaan ”Venäjä”, yksi hollantilaispoika ryhtyi ”Ukrainaksi” ja yksi amerikkalaispoika oli ”EU”. Lisäksi pelissämme olivat edustettuina myös Itä-Ukrainan molemmat kapinallistasavallat, Ukrainan kansallismieliset taistelijat, Etyj-järjestö, Kansainvälinen Punainen Risti, Valko-Venäjä sekä iso kansainvälinen uutistoimisto. Suomelle ei ollut etukäteen annettu pelissä mitään roolia eikä omaa edustajaansa, mutta pelin aikana kävikin yllättäen ilmi, että Suomesta tuli yksi kuvitteellisten rauhanneuvottelujen keskeisistä tekijöistä.

Pelin hyödyllisyys kävi ilmi jo siinä vaiheessa, kun ryhdyin valmistautumaan omaan rooliini. On helppo ihmetellä sivusta, miksi kansainvälinen yhteisö ei pysty pysäyttämään Itä-Ukrainan sotaa, mutta kuvittelepa itse itsesi siihen yhdeksi toimijaksi, vaikkapa Yhdysvalloiksi. Yritäpä sitten miettiä esimerkiksi sitä, pitäisikö näyttää enemmän voimaa vai pitäisikö ryhtyä sovittelevammaksi. Entä miten konfliktin keskeiset osapuolet todennäköisesti toimivat, ja miten se puolestaan vaikuttaisi eri vaihtoehdoissa omaan toimintaasi?

Omaa rooliani vaikeutti kaiken lisäksi se, että jouduin Yhdysvalloiksi tilanteessa, jossa Donald Trump oli juuri voittanut presidentinvaalit. Olisinko siis roolipelissä vielä Barack Obaman edustajana vai pitäisikö minun yrittää kuvitella miten Trumpin edustaja toimisi suhteessa Venäjään ja Ukrainaan?

Mietin erilaisia taktiikoita ja pyysin jopa ystäviltäni ja seuraajiltani Facebookissa etukäteen apua, miten heidän mielestään Yhdysvaltain tulisi toimia. Tehtävä kiehtoi monia, sillä sain paljon erilaisia ehdotuksia, joista suuri osa oli annettu realistisen nykytilanteen pohjalta ja osassa oli käytetty suurtakin mielikuvitusta.

Juuri ennen peliä meille jaettiin opettajan kirjoittama pieni alkukäsikirjoitus, jossa näkyi varsin hyvin venäläisen opettajan – ja ilmeisesti myös laajemmin Venäjän johdon – nykykäsitys siitä, mitä Trumpin valtaantulo voi tarkoittaa.

– Yhdysvaltoina olet nyt vallanvaihtotilanteessa, jossa yksi hallinto (jota pidetään yksipuolisesti Ukraina-mielisenä) on vaihtumassa toiseen hallintoon (joka on vähemmän todennäköisesti priorisoimassa demokratisointiprosesseja ulkomailla, joka ajattelee realistisemmin ja on halukkaampi tekemään geopoliittisia sopimuksia myös Venäjän kanssa), luki opettajan minulle antamassa alkuohjeistuksessa.

– Väistyvä Yhdysvaltain hallinto on sulkenut pois kaikenlaisen vaihtokaupan Venäjän kanssa Donbassiin liittyen, mutta uusi hallinto on todennäköisesti halukkaampi tutkimaan sellaisia vaihtoehtoja (esimerkiksi vaatimalla Venäjältä myönnytyksiä sellaisilla alueilla, jotka eivät ole Venäjän kannalta niin tärkeitä, kuten esimerkiksi Syyriassa), opettajan laatimassa alkumaalailussa luki.

Jaha, pitäisiköhän tässä ryhtyä siis Venäjän toiveiden mukaiseksi Trumpiksi ja tehdä lehmänkauppoja Itä-Ukrainasta ja kenties vielä siinä samalla Krimistä, Syyriasta ja koko Euroopasta? Pelistä olisi tällä tavoin tullut takuuvarmasti ”mielenkiintoinen”, mutta pelkkä ajatuskin siitä tuntui niin vastenmieliseltä, että päätin toimia kuitenkin toisin.

Onneksi pelin perusohjeena oli se, että kukin pelaaja sai vapaasti käsikirjoittaa oman roolinsa eikä opettajan antamista vinkeistä tarvinnut piitata – kunhan pelikäytös olisi kuitenkin jotenkin sidoksissa oikeaan elämään eikä lähdettäisi aivan mielikuvitusleikkejä pelaamaan.

Peli käynnistyi, ja aluksi oli meneillään epävirallisten tunnustelujen aika. Tarkoitus oli yrittää saada aikaan neuvottelut jonkinlaisesta uudesta ”Minsk kolmosesta” – eli kahden aiemman epäonnistuneen rauhansopimuksen korvaajasta. Opiskelijat sinkoilivat eri kokoonpanoissa neuvottelemaan keskenään, ja itse hankkiuduin esimerkiksi julkisuudelta salassa pidettyihin neuvotteluihin ”Venäjän” kanssa.

Venäjää edustanut yhdysvaltalaistyttö eläytyi rooliinsa erinomaisesti ja sain kuulla kaikki Kremlin tunnetut selitykset ja litaniat. Itselläni oli puolestaan venäläisopettajan aiemmilta luennoilta muistissa hyvin se, kuinka hänen mielestään myös Venäjä on umpikujassa Itä-Ukrainassa: Kremlillä ei ole hänen mukaansa sen paremmin rahaa kuin todellista haluakaan ottaa siipiensä suojaan Ukrainasta irti pyrkiviä kapinallistasavaltoja, joten Venäjä tasapainoilee nyt sen välillä, miten se voisi pitää Ukrainan riittävässä otteessaan antamatta kuitenkaan liikaa rohkaisua Donetskille ja Luhanskille.

Ja kun pelissä oltiin, päätin kokeilla hieman kulissien takaista paineen kasvatusta Venäjää kohtaan. Näytin Venäjän edustajalle parit Yhdysvaltain tiedustelun hankkimat todisteet – ikään kuin osoittaakseni, että kyllä mekin osaamme ja tiedämme, mutta meillä ei ole ollut vain tapana tuoda näitä julkisuuteen. Toinen dokumentti koski MH17-lentokoneen pudottamiseen liittyviä salattuja satelliittikuvia (niitä kaiken järjen mukaan onkin olemassa myös oikeassa elämässä), ja toinen oli sähköposti, josta selvisi mehukkaita yksityiskohtia Vladimir Putinin yksityiselämästä (niiden olemassaolosta emme todellisuudessa tiedä, mutta jos Venäjä on hakkeroinut Yhdysvaltain demokraattien ja oletettavasti myös republikaanien posteja niin loogista olisi, että myös Yhdysvallat olisi viimeistään nyt tehnyt jotain samanlaista).

Pelillinen tarkoitukseni oli osoittaa ”Venäjälle”, että jos Kreml ei vihdoin nyt ottaisi rakentavampaa asennetta Itä-Ukrainassa, seurauksena voisi olla ajautuminen todelliseen kybersotaan edustamani ”Yhdysvaltain” kanssa.

Tapasin myös ”Ukrainan” edustajan, jolle tein selväksi, ettei Venäjän sallittaisi tehdä kansainvälistä vaihtokauppa Itä-Ukrainan rauhalla ja Krimin valtauksen sinetöinnillä. ”Yhdysvaltain” edustajana lupasin kuitenkin sen, että jos Venäjä ei nytkään osoittaisi mitään todellista kompromissihalua Itä-Ukrainassa, niin Yhdysvaltain hallinto olisi valmis lähettämään Ukrainalle sellaista tappavaa puolustusaseistusta, jonka antamisesta Washington on tähän mennessä pidättäytynyt.

”EU:nkin” kanssa keskustelin. Häneltä kuulin pelissä ensimmäisenä sen, että usealta taholta oli tullut esitys ehdottaa Helsinkiä seuraavien rauhanneuvottelujen paikaksi, jotta sekin symboloisi uutta ja parempaa alkua Minskin sijaan. EU:ta esittäneellä opiskelijaparalla oli kuitenkin selvästi sama byrokratiaongelma kuin oikeallakin EU:lla: hänen piti ensin hankkia kaikkien EU-maiden suostumus, jotta kokousta saatettaisiin ryhtyä puuhaamaan Helsinkiin.

Neuvottelut järjestettiin kuitenkin lopulta ”Helsingissä”, jota pelissämme edusti yksi luokkahuone. Ennen neuvottelujen koollekutsumista minä ilmoitin ”Yhdysvaltain” puolesta, että maamme ei nytkään osallistuisi varsinaisiin neuvotteluihin, kuten ei ollut tapahtunut Minskinkään sopimuksen yhteydessä. Perustelin tätä sillä, että Yhdysvallat haluaa näin edesauttaa myönteisen ilmapiirin syntymistä sodan todellisten osapuolten välille. Ukraina ja Venäjä sen sijaan osallistuivat neuvotteluihin, kuten myös Itä-Ukrainan kapinallistasavallat ja Valko-Venäjä.

Itse en siis ollut läsnä varsinaisessa kädenväännössä, mutta olin puhelimen päässä siltä varalta, että kaikki sopuun viittaavakin olisi kariutunut. Siinä vaiheessa olisin ilmoittanut, ettei Yhdysvallat näe enää muuta vaihtoehtoa kuin aloittaa mittavan aseapuohjelman Ukrainan puolustuskyvyn takaamiseksi.

Neuvottelujen ollessa kuumimmillaan paikalla ollut ”kansainvälinen uutistoimisto” vuoti harjoitusta varten perustetulle Twitter-tilille uutisen, jonka mukaan Itä-Ukrainaan ehdotetaan monikansallisia rauhanturvajoukkoja. Ehdotuksen mukaan rauhanturvaajien yksi ydinryhmistä tulisi Suomesta, mutta Venäjä haluaisi sijoittaa suomalaisten joukkoon omia tarkkailijoitaan.

Yhdysvaltain edustajana tämä ehdotus kuulosti minusta tietenkin kestämättömältä, sillä jos Venäjä ei voisi sallia Itä-Ukrainaan Nato-maiden rauhanturvaajia, niin eivät Nato-maatkaan voisi sallia venäläisten ujuttautumista paikalle suomalaisten rauhanturvaajien joukkoon. Tässä vaiheessa vinkkasin kansainvälisille uutiskontakteilleni, että heidän kannattaisi ehkä kysyä pikaisesti myös suomalaisten kantaa asiaan.

Niinpä rauhanneuvottelujen Twitter-tilille ilmestyikin pian uusi viesti, jossa linkattiin erään suomalaistoimittajan kommenttiin siitä, kuinka ”olisi perin outoa, jos venäläisiä tarkkailijoita yritettäisiin sijoittaa suomalaisten rauhaturvaajien joukkoon”.

Kun neuvottelut lopulta päättyivät, tuloksena oli kaikkien hyväksymä tulitauko sekä humanitaarinen käytävä, jota myös Venäjä lupasi kaikin tavoin tukea. Kaiken lisäksi osapuolet sopivat, että Itä-Ukrainaan lähetetään Etyjin mandaatilla rauhanturvajoukko, joka koostuu Suomen, Ruotsin, Valko-Venäjän ja Kazakstanin sotilaista. Näin vältettiin Venäjän ja Nato-maiden suora osallistuminen rauhanturvaamiseen, mistä ei olisi sopua koskaan voitu saada.

Kapinallistasavaltojen statukseen ja Ukrainan valtiolliseen rakenteeseen uudessa ”Helsingin sopimuksessa” ei edes yritetty ottaa kantaa, vaan niistä luvattiin järjestää myöhemmin uudet neuvottelut. Kun neuvottelujen päätteeksi järjestettiin iso lehdistötilaisuus, pääsin käyttämään siinä kaikesta huolimatta puheenvuoron Yhdysvaltain edustajana. Toivoin kaunopuheisesti, että kuuluisa ”Spirit of Helsinki” siivittäisi tämän sopimuksen toteutumista ja johtaisi myös Yhdysvaltain sekä Venäjän parempaan keskinäiseen yhteisymmärrykseen.

Harjoitukseen kuului vielä myös se, että jokaisen piti lähettää kotimaahansa omille esimiehilleen raportti asioiden kulusta – eli tässä harjoiteltiin sitä, mikä ero on julkisen puheen ja kulissien takaisen puheen välillä.

Omassa Top Secret -kirjeessäni ”Yhdysvaltain” presidentille ja keskeisille hallintoelimille valittelin muun muassa sitä, että suomalaiset olivat järjestäneet kokouksen vähän liiankin hyvin, sillä tiedustelijoidemme oli ollut vaikeaa saada mitään signaalia ulos neuvottelutiloista. (Todellisuudessa minut oli suljettu neuvotteluhuoneena toimineen luokkatilan ulkopuolelle, mutta jossain vaiheessa hiiviskelin tylsyyttä tappaen luokan oven takana yrittäen kuunnella, mitä siellä tapahtui. Kurssimme opettaja pani tämän merkille ja hänen mielestään se oli hyvä peliveto, sillä hänen mielestään amerikkalaiset olisivat varmasti oikeassakin elämässä yrittäneet kuunnella neuvotteluja kaikin mahdollisin tavoin).

Lisäksi huomautin kirjeessäni amerikkalaisille ”esimiehilleni”, että löysin kokouksen päätteeksi kirjoitetusta tulitaukosopimuksesta erään selkeän terminologisen virheen. (Todellisuudessa kaikki opiskelijat olivat siinä vaiheessa iltaa jo niin väsyneitä, että Etyj-järjestö kirjattiin ”Helsingin sopimukseen” nimellä Operation for Security and Cooperation in Europe, vaikka se on Organization for Security and Co-operation in Europe). Niinpä esitinkin Washingtonille huoleni siitä, että jos jokin osapuoli haluaa myöhemmin kiistää koko sopimuksen, se voi vedota vaikkapa tähän muotovirheeseen.

Kaikkineen siis varsin opettavainen ja kiinnostava harjoitus!

Erään opettajamme mukaan tällaista karttaa ei saisi Venäjällä enää esittää, sillä Krim on siinä yhä osana Ukrainaa.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Opettaa se Pietarikin - 01.06.2017
• Titanic-huijauksesta valetoimittajiin – ja pari omaa mokaani - 15.03.2017
• Yliopistoni sai tuomion: Venäjän parhaita, mutta kelvoton! - 14.02.2017
• Näin käy trollaus Venäjän sisällä – kohteena yliopistoni - 19.12.2016
• Pietarin arkea: Vesivahinko ja outoa kaasunhajua - 21.11.2016
• Ei tullut ulkomaalaista agenttiakaan - 05.10.2016
• Kun ”eläkeläinen” oli tuplamaisteriksi tulla - 22.09.2016