Sain vihdoin eräänä iltana kokea, miltä tuntuu elää Kiinan muurin varjossa. Ei sen kivisen, joka rakennettiin pitämään barbaarit ulkona ja kiinalaiset sisällä vaan sen, joka suojelee täällä asuvia liialta tiedolta ja epätoivottavilta suhteilta ulkomaailmaan. Kiinan suuri palomuuri, sensuurin kivijalka, ei näy kuuhun mutta sen merkitys nykypäivänä on vähintään yhtä merkittävä kuin edeltäjänsäkin. Monet toki tietävät, miten esteen voi kiertää, tosin harvalla kiinalaisella on kiinnostusta temppuilla VPN-palvelinten kanssa ainakaan päivittäin. Siksi täällä Facebookia ja Twitteriä korvaavat muun muassa Weibo, Renren ja WeChat, kiinalaiset vastaukset nykyihmisen mediatarpeille. Sen sijaan ulkomaalaiset sensuurittomaan internetiin tottuneet elävät internetissä VPN:n varassa. 

Eräänä päivänä yleisesti käytetty kiertotie, se mitä minä yleensä kuljen, oli kuitenkin poikki. ”Don’t freak out” otsikoi expattien suosima verkkolehti ja kannusti vielä: ”you are not alone”. Tuntui lohdulliselta tietää, etten ollut yksin pimeydessä. Jutun mukaan käyttämäni VPN-palvelimen asiakkailla oli ongelmia ympäri Kiinaa. Koko päivän Facebook ja Twitter toistivat punaista virheilmoitusta. Yhtäkkiä koin, että olin kauempana kotoa kuin koskaan.

On eri asia olla paikassa, jossa kenelläkään ei ole puhelinverkkoa kuin kahlittuna keskellä sivistystä ja omaa arkea. Whatsappasin ystävälleni Suomeen kertoakseni, että olen muurin takana tavoittamattomissa. Ajatus siitä, että joku tiesi rauhoitti mieltäni samalla tavalla kuin pidätetyn oikeus soittaa kotiin. Joku tiesi, etten pääse Facebookiin enkä Twitteriin. Että olin suljettu ulos maailmasta. Että olin yksin. Joku tulisi vielä apuun, jos minusta ei kuuluisi.

Tragediassani oli myös komediaa. ”Please check our Twitter and Facebook pages for updates”, totesi VPN-yhtiö Twitter-tilillään. Lukiessani tämän perinteisestä verkkomediasta halusin enemmän kuin mitään muuta kirjoittaa asiasta seinille muurin takana. ”Kiitos VPN. On hieman vaikea seurata ongelmauutisointianne mediasta, jonne en pääse johtuen ongelmastanne, jota viestintänne koskee.” Hyperventiloidessani turhautumistani kahdenkeskisessä keskustelussa mietin, mitä näille tunteille tehtiin ennen sosiaalista mediaa. Olimmeko kymmenen vuotta sitten täynnä yhteiskunnallista turhautumista, jota emme voineet purkaa minijulkisuuksiimme? Vai riittikö meille ennen yhdet kuuntelevat korvat? Miksi ne eivät riittäneet enää?

Yksi ilta ilman Facebookia ja Twitteriä todisti muutaman asian elämästäni. A. Suurin osa henkilökohtaisesta viestinnästäni Suomessa, tai tällä hetkellä Suomeen, tapahtuu Facebookissa. B. Suurin osa siitä on silkkaa höpötystä, toisin sanottuna ainoastaan sosiaalista ei informatiivista mutta sen vuoksi koen olevani seurassa. C. Tuota kirjallisesti tapahtuvaa henkilökohtaista, sisällötöntä viestintää on todella paljon, toisin sanoen, olen tottunut olemaan jatkuvasti seurassa. D. Luen nykyisin suuren osan uutisista ensimmäisenä Facebookin kautta, joko suoraan tiedotusvälineiltä tai ystävieni linkkaamina tai kommentoimina.

Ystävyyden, sosiaalisen raivon ja kahvipöytäkeskustelujen kanavoimisen ohella sosiaalisella medialla on siis toinenkin ulottuvuus. Tuona pimeänä iltana Venäjän lippu nousi Krimillä salkoon ja länsi loi huolestuneita katseita itään, mutta itse kuulin uutisen vasta tunteja tapahtumia myöhemmin. Kun vihdoin selasin tieni uutissivuille, maailma tuntui olevan sodan partaalla. Kiirehdin avaamaan radion ja mietin, mistä kaikesta olinkaan jäänyt paitsi ja miksi. Mitä kaikkea en tiennyt sen vuoksi, että minulta oli evätty ikkunani maailmaan ja mitä oli jo ehtinyt tapahtua, koska en tiennyt? Ja ennen kaikkea, missä vaiheessa olin alkanut luottaa, että tieto tulee luokseni etsimättä?

Sosiaalinen media luo illuusion siitä, että maailma on silmiemme alla. Kuitenkin siinä on vain se osa maailmaa, jonka olemme itse valinneet katsottavaksemme. Se on sopivasti ärsyttävä mutta hallittavissa. Se antaa meille tietoa, mutta ei liikaa. Se tarjoaa mahdollisuuden reagoida mutta ei pakota siihen. Facebookimme ja Twitterimme ovat muurin takana joka päivä. Sen jonka itse rakensimme meitä suojaamaan, pitämään hyvän tiedon sisällä ja pahan ulkona.

Mutta, kuten tuona yksinäisenä iltana totesin, itsesääntely on toki eri asia kuin sensuuri. Kiinassa omia muureja kiertää vielä toinen, paksumpi rakennelma. Se ei estä sosiaalista mediaa toimimasta, mutta tekee osan edellä mainituista valinnoista käyttäjänsä puolesta. Sisällöttömän höpötyksen kannalta on lopulta sama, mitä alustaa käyttää, jos oma elämänpiiri on läsnä ja kuulolla. Ongelmat syntyvät, jos höpötykseen lisää väärää asiaa. Ja tietenkin kohdassa D.

Kiinalaiset eivät kuitenkaan hyperventiloi vaan hengittävät rauhallisesti sitä ilmaa, joka on tarjolla. Osa kulkee kiertotietä muurin taakse mutta kukaan ei ole sitä kaatamassa. Kielitaidon puute rajoittaa tutkimusmatkailuani kiinalaiseen sosiaaliseen mediaan mutta päätin valita kevätlukukaudelle kurssin journalismin laitokselta oppiakseni lisää. Aiheena on uusi media ja kiinalainen yhteiskunta. Ehkä toukokuussa olen viisaampi pohtimaan, miksi muurin takana on niin rauhallista. Ainakin minulla tulee olemaan kasa selityksiä.

P.S. Aamulla maailma oli taas valoisa.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Lähdön pitkä hetki - 07.07.2014
• Koukussa kasvuun - 05.06.2014
• Tuppi pois kielitaidosta - 06.05.2014
• Uskon asioita - 03.04.2014
• Rajankäyntiä - 05.02.2014
• Kiinalaista ajanlaskua - 03.01.2014
• Uutisia Suomesta - 05.12.2013
• Kiinan viimeinen prinsessa ja nauramisen taito - 29.10.2013
• Tien päällä kulkevalla tiellä - 23.09.2013