Esittäytyminen on tärkeä osa amerikkalaista kulttuuria. Kun kukaan ei valmiiksi luokittele sinua, tunne vanhempiasi tai työnantajaasi tai tiedä omia – mahdollisesti ihan mittaviakin – meriittejäsi kotimaassasi siellä Hinku-Intiassa vai mikä Fengland se nyt olikaan, esittäytyminen kohoaa arvoon arvaamattomaan. Se on tärkein asia, jonka kuka tahansa suomalaisesta keskustelukulttuurista Yhdysvaltoihin ponnahtava joutuu opettelemaan.

Kannattaa siis harjoitella hyvä räppi, niin kuin markkinointi-ihmiset sanovat. Amerikkalaisille aika on rahaa, joten sinulle osoitettu huomio ei riitä välttämättä edes kolmeen pointsiin, PowerPointin virittelystä puhumattakaan.

Saat silti todennäköisesti tilaisuuden vaikutuksen tekemiseen ja kiinnostuksen herättämiseen: yleensä etsikkoaika on tasan hissimatkan, käytäväkohtaamisen tai kahviautomaatin lorotuksen mittainen. Amerikkalaisen pinna on superlyhyt, joten on opeteltava puhumaan puskuritarroina, kuten asian ilmaisi haastateltavani, IBM:llä ja Valkoisessa talossa työskennellyt Georgetownin yliopiston nettiprofessori Michael Nelson.

Siispä:

”Moi, olen Matti Posio, suomalainen editori ja journalisti. Kotona pyöritän Suomen toiseksi suurimman sanomalehden sunnuntailiitteitä, joita olin mukana perustamassa, mutta parhaillaan olen Stanfordissa innovaatiojournalismin fellow, ja osana sitä fellowshipiä työskentelen Hearstin sanomalehtien kanssa täällä Washingtonissa. Onpa mahtava tutustua sinuun.”

Suunnilleen noin se menee. Jos onnistun hymyilemään, vaikuttamaan innostuneelta ja tuntemaan oloni edes kohtalaisen itsevarmaksi, ihmeen usein saan myös amerikkalaisen kiinnostumaan. Peli on raakaa. Vastapuoli tekee silmänräpäyksessä ratkaisunsa: olenko hyvä tyyppi vai pahaenteinen kekkeruusi; yksityiskohtaisemman keskustelun arvoinen vai ajanhukkaa?

Kun ensimmäinen kynnys on ylitetty, edessä on vielä monta porrasta ennen kuin haastattelu tai varsinainen liiketapaaminen järjestyy. Onneksi IT-ammattilaisille ei sentään tarvitse selittää, mikä on Stanford tai mitä tarkoittaa innovaatio. Iskusanat puhuvat Amerikassa puolestaan. Itärannikon älypäillä on lisäksi omat mielenkiinnon kohteensa: täkäläiset politiikanharrastajat tietävät kyllä, mikä on Suomi, mutta he eivät välttämättä riehaannu innovaatiojournalismista.

Teknologia – kyllä. Bisnes – tietenkin. Politiikka – sitähän me kaikki rakastamme!

Mitä ihmettä tarkoittaa innovaatiojournalismi?

Hmm. Koulutusohjelmamme ideologinen isä, Stanfordin ruotsalaistohtori David Nordfors on käyttänyt asian pohtimiseen täysipäiväisesti seitsemän vuotta. Jos haluatte perusteellisen ja erinomaisesti taustoitetun katsauksen aiheeseen, kaivakaa ihmeessä netistä Davidin esseitä tai tutustukaa innovaatiojournalismin blogiin. Yksi perusväittämistä on, että innovaatiojournalismi yhdistää kolme keskeistä aihealuetta: teknologian, bisneksen ja politiikan. Innovaatiojournalismi ei antaudu raja-aitojen kahlittavaksi.

Oma lempiselitykseni on vieläkin yksinkertaisempi. Onnistuneen innovaation tarkoitus on sama kuin minkä tahansa lehtiuudistuksen: helpottaa käyttäjiensä elämää.

Innovaatio ei kuitenkaan voi olla suunniteltu yksityiseen käyttöön, vaan sen tarkoituksena on aina tuottaa uutta arvoa markkinoille, omistajilleen, ja muuttaa samalla maailmaa paremmaksi – tai ainakin hiukan toimivammaksi – paikaksi. Ilman vaikuttamisen paloa innovoijat sortuvat helposti ylimielisyyteen ja itseriittoisuuteen, joka saa heidät unohtamaan alkuperäisen tavoitteensa.

Siksi, kun piilaaksolainen insinööri kehittelee uusinta teknologiaoivallustaan, hän lyö tarkoituksella hynttyynsä yhteen vaikkapa perheenemännän, pääomasijoittajan ja designerin kanssa. Siinä on inhimillisen kokoinen porukka, joka mahtuu vielä istumaan yhteen pöytään Starbucksissa. Siinä on samalla porukka, johon kätkeytyy tarpeeksi erilaisia näkökantoja ja luovaa poikkitieteellistä otetta. Ainakin tähän saakka piilaaksolaisten epämuodollinen asenne ja kyky heittäytyä yhteistyöhön kenen tahansa neron kanssa ovat kantaneet hedelmää.

Siitä hedelmästä pääsemme nauttimaan myös me, innovaatiojournalismin fellowshipin fellowit.

Anteeksi, muuten, sanahirviöiden toistelu. Sääli, ettei kaikkien Amerikassa tuntemalle fellow-termille ole ainuttakaan osuvaa suomenkielistä käännöstä. Vai onko? Emmehän ole opiskelijoita, harjoittelijoita, vierailevia tutkijoita, emmekä oikeastaan työntekijöitäkään. Olemme määräajaksi itsellemme uudenlaiseen ympäristöön antautuneita tutustujia, tarkkailijoita, osallistujia, uusien kokemusten saajia ja antajia.

Sanomain säätiön ja Sitran meille suomalaisille toimittajille mahdollistama innovaatiojournalismin koulutusjakso on ainutlaatuinen tilaisuus oppia, miten innovaatiot syntyvät ja niitä jalostetaan, ja ajatella samalla, miten innovatiivisuus voi kehittää journalismia tulevaisuudessa.

Kuten sanottua, parhaat innovaatiot pyrkivät aina muuttamaan maailmaa. Tämä tarina on tosi, ja sen kertomiseksi tarvitaan journalismia.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Onko Piilaakson malli journalismia vai ei? - 17.06.2010
• Saanko esitellä, Google ja Facebook! - 18.05.2010
• Steve Jobs, kaikkien amerikkalaisten sankari - 13.04.2010
• Tervetuloa maailman mahtavimpaan maahan! - 12.04.2010
• Journalismin ope ihan pienellä Google-kytkennällä - 04.03.2010