Ajoimme viikko sitten Manchesteriin. Auton takapenkillä istuivat viikonloppuvieraamme, isäni ja äitini. Matelimme moottoritieruuhkissa, ja matka kesti 2,5 tunnin ennusteen sijasta neljä tuntia. Takapenkiltä kuului kuitenkin vain hyväntuulista puheensorinaa, sillä matkan määränpää oli erityisen tärkeä. Olimme matkalla isäni menneisyyteen. Paikkaan, jossa hän oli ollut työharjoittelussa 45 vuotta sitten eikä ollut koskaan käynyt siellä sen jälkeen. Joka kerta, kun isäni muistelee Manchesteriä, hänen äänessään on lämpöä ja suloa, kuin hän puhuisi ensirakkaudestaan.

Pysähdyimme Salfordin kaupunginosassa, jonka piti olla lähellä ensimmäistä määränpäätämme. Painelimme ruokakauppaan, jossa isäni alkoi jututtaa myyjiä. ”Olin 60-luvulla työharjoittelussa Brown&Polson –nimisessä myllyssä, satutko tietämään, onko sellainen vielä olemassa ja miten sinne pääsee?”

Juusto-osaston myyjä antoi summittaisia ohjeita teollisuusalueelle.

Viinimaistiaisia ja pientä purtavaa tarjoileva mies osasi neuvoa lähemmäs: ”Seuraatte kanavaa Old Traffordin jalkapallostadionin ohi, jossain siellä se on, en osaa kyllä kartalta näyttää.” Minä kuuntelin vierestä ja otin valokuvia, tuntui kuin olisimme olleet sellaisessa tosi-tv-ohjelmassa, jossa etsitään kauan sitten kadonnutta perheenjäsentä tai ystävää vihjeiden perusteella.

Aloimme haravoida Trafford Park –nimisen teollisuusalueen katuja, joita oli kilometrikaupalla. ”Isä, näyttääkö mikään näistä kaduista tai tehtaista tutuilta?” yritin selvittää. Isäni pyöritteli päätään. Kaupunki ei vastannut muistikuvia.

Lopulta isäni näki tutunnäköiset rautatiekiskot, jotka johtivat etäisesti tutulta näyttävän teollisuuslaitoksen pihaan. Hän hyppäsi autosta ja juoksi puomin alitse pihalla tupakkataukoa lopettelevan tehdastyöntekijän luokse. Miehet juttelivat pitkään, ja tehdastyöntekijä osoitti eri suuntiin. Isäni palasi autoon. ”Kyllä se tämä on”, hän sanoi. Paluu nuoren maailmanmatkaajan tunnelmiin sai hänet hymyilemään leveästi. Työntekijä oli kertonut myllystä ja käynyt läpi kaikki pitkään tehtaalla työskennelleet kollegansa. Isäni muisti useita nimeltä. Räps, isä ja Brown&Polson on Cargillin (myllyn uusi nimi) siilot.

Loppu kaupungista oli hämärän peitossa. Aloimmekin vitsailla ja osoitimme hänelle vanhoja, selkeästi ennen 1900-lukua rakennettuja kirkkoja ja kysyimme: ”Muistatko tämän?” ja aina tuli vastaukseksi: ”Ei tuo kyllä ollut tuossa vielä silloin.” Jälkiteollistunutta kautta elävää Manchesteria on modernisoitu rankalla kädellä 45 vuodessa. Kaupungin ovat vallanneet teräs- ja lasipintaiset tornitalot.

Taloa, jossa isäni asui tuolloin, ei enää ollut. Koko Lower Broughton Road oli laitettu uuteen uskoon. Eikä nuoren miehen kantapaikka, Wimpy-hampurilaisravintolaa, enää löytynyt samalta paikalta.

”Pyhiinvaellusreissu Manchesteriin” oli joka tapauksessa isälleni koskettava tapahtuma. Hän oli ostanut uuden kameran, jolla hän otti kymmeniä kuvia ja videonpätkiä. Kuvauskohteet vaikuttivat toisinaan umpimähkään valituilta eikä isänikään osannut sanoa, oliko hän ikinä ollut niissä paikoissa. Mutta voihan tietysti olla, että alitajunnan muistot ovat vahvat ja hän intuitiivisesti valitsi tuttuja paikkoja.

Oxford muuttuu kuukauden päästä minun mielessäni samanlaiseksi ”menneisyyden rakkaaksi paikaksi” kuin Manchester on isälleni. Tosin tuntien Oxfordin modernisoimisvauhdin, minulla ei olisi mitään vaikeuksia tunnistaa kaupunkia, vaikka tulisin vasta 45 vuoden päästä takaisin.

Isäni jututtaa työntekijää vanhan harjoittelupaikkansa pihalla.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Sakset ja juustohöylä vai rento tunnelma? - 27.06.2013
• Mihin minua tarvitaan? “Eihän Suomessa tapahdu mitään.” - 02.05.2013
• ”Älkää tulko tänne, täällä sataa!” - 05.04.2013
• Kuraisia kenkiä, peiteltyä alastomuutta - 19.03.2013
• Lumi on Britanniassa tunnekysymys - 28.01.2013
• Oxford - tarunhohtoinen kupla - 19.12.2012
• Jäteneuvojan kotikäynti - 06.11.2012
• Finnishing it up - 09.10.2012