Minun täytyy olla tyhmä.

Tuijotan valkokankaalle heijastettua käppyrää. Se on kuvaavinaan maailman varallisuuden jakautumista eri vuosisatoina. Ehkä.

En ole varma, sillä en ymmärrä, vaikka kuinka haluaisin.

Luennoitsija läväyttää eteemme kaavion toisensa perään, selittää aalloista ja trendeistä. Sadat ihmiset kuuntelevat keskittyneinä, sillä luennoitsija on alansa huippu. Hän on julkaissut useita kirjoja ja kiertänyt puhumassa ympäri maailmaa.

Lopulta kuuluisuus pääsee viimeiseen kaavioonsa, ja satapäinen yleisö taputtaa. Sitten tapahtuu jotakin, johon en ole muilla luennoilla törmännyt. Ihmiset alkavat keräillä takkejaan ja kannettavia tietokoneitaan. He lähtevät.

Oxfordissa luennoilta ei lähdetä, kun luennoitsija lopettaa. Silloin aletaan esittää kysymyksiä.

Mutta nyt kymmenet ihmiset lähtevät, ja minä tajuan: hekään eivät ole ymmärtäneet käppyröitä.

Luennoitsija on ehkä tutkijana alansa huippu, mutta puhujana hän kaipaisi apua.

Hyvin suunnitellut luennot ja kahvi pitävät opiskelijan hereillä.

Alku, keskikohta ja loppu

Kuvittelisi, että huippuyliopistossa pidettäisiin pelkkiä huippuluentoja. Valitettavasti se ei ole totta. Lehtiössäni on monta arkillista kukkasia, joita piirtelen niinä epätoivon hetkinä, joina luennoitsija unohtuu muistelemaan vartiksi Thatcherin hallitusta ja minun aivoni ilmoittavat, että nyt olisi hyvä hetki iltapäivätorkuille.

Kärsin samanlaisista keskittymisvaikeuksista aikoinaan Tampereen yliopistossa. Olin 19-vuotiaana luennoitsijan painajainen. Nukahtelin, taittelin ruutupaperista kirjelappuja ja piirtelin ystäväni käsivarteen tussilla tatuointeja. Enää en harrasta kirjelappuja, mutta keskittymiskykyni ei ole juuri kehittynyt. Nykyisin vain tiedän, ettei vika ole yksin minussa. Enhän minäkään toimittajana syytä lukijoitani siitä, jos he eivät jaksa lukea ylipitkää ja sekavaa juttua loppuun.

Hyvän jutun ja hyvän esitelmän laatimiseen pätevät monet samat lainalaisuudet, ja siksi sisäinen editorini haluaisi toisinaan pompata kesken luennon seisomaan. Se haluaisi huutaa: Valitse selkeä näkökulma. Etene loogisesti. Käytä sanoja, jotka yleisösi ymmärtää.

Jos minä saisin päättää, kaikilla luennoilla olisi selkeästi rajattu aihe sekä alku, keskikohta ja loppu. Terrorismia käsittelevällä luennolla ei jaariteltaisi puolta tuntia 1800-luvun englantilaisesta kaunokirjallisuudesta, eikä yhdenkään puheen otsikko kuuluisi arvoituksellisesti “What’s next?”. (Puhe ei käsitellyt tulevaisuutta vaan sitä, millaista oli perustaa kiinalainen yliopisto.) Selkeys olisi kaikkien etu, sillä on silkkaa ajantuhlausta puhua ihmisille, jotka räpläävät puhelimiaan.

Se on taito

Luennon jälkeen päätän googlata kuuluisan luennoitsijamme teorioita. Löydän The Economistin jutun, ja käppyröiden merkitys alkaa valjeta.

Tunnen outoa helpotusta. En siitä, että olen ymmärtänyt monimutkaisen talousteorian, vaan siitä, että käppyrät selittänyt ihminen on toimittaja. Olen toisinaan ajatellut, että “tarinankertojia tarvitaan aina” -puhe on huono yritys lohduttaa työttömyyttä pelkääviä toimittajia. Sekavilla luennoilla olen tajunnut, että väitteessä on sittenkin perää.

Meillä toimittajilla ei ehkä ole syvällistä asiantuntemusta geeniteknologiasta tai eri maiden sosiaaliturvajärjestelmistä, mutta me osaamme tehdä tiedosta tarinoita. Se ei ole itsestäänselvyys. Se  on taito.

Oxfordissa on 38 collegea. Toimittajien kotipaikka on Green Templeton Gollege.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• 10 vinkkiä, joiden avulla kirjoitat parempia terveysjuttuja - 13.09.2017
• Tällaista on elämä Oxfordin akateemisessa kuplassa - 24.07.2017
• Rakasta lähimmäistäsi ja hänen tukkimaansa lavuaaria. Viisaudet, jotka oivaltaa, kun elää yli 50 kämppiksen kanssa. - 19.05.2017
• Kolme asiaa, joista toimittajat puhuvat juuri nyt (ja joista yksikään ei ole valeuutiset) - 18.04.2017
• Journalismi on kuin ravinto: pikaruuan jälkeen kaipaa jotain kypsyteltävää - 03.03.2017
• Nyt muodissa: naistenlehti, joka käsittelee politiikkaa - 08.02.2017
• Englannissa suhteet ovat korttipeliä - 21.12.2016
• Oxford-syndrooma - 31.10.2016