Englantilainen kohteliaisuus on legendaarista, mutta on yksi tilanne, jossa rakastan sitä erityisen paljon. Kun nousen bussiin Pohjois-Oxfordissa, jokainen matkustaja, riippumatta siitä ostaako tämä lipun vai käyttääkö matkakorttia, tervehtii kuljettajaa. Ja kun jään pois keskustassa, liki jokainen kiittää kuljettajaa, kukin tavallaan: ”Thanks.” ”Thank you.” ”Cheers mate.” Eikä tämä tapahdu vain Oxfordissa, joka kiistatta on pikkukaupunki, vaan myös Lontoossa, joka kiistatta on suurkaupunki.

Tosiasiassa tapa viehättää minua erityisesti siksi, että se eroaa siitä, mihin Helsingissä saa tottua.

Kohteliaiden ihmisten bussi saapuu pysäkille.

Jokainen Helsingissä asunut on joskus käynyt keskustelun siitä, saako bussikuskia ylipäätään tervehtiä. Aika moni kaupunkilainen pitää jo kuljettajan tervehtimistä jotenkin maalaisena tapana, ja jos jonkun kuulee joskus kiittävän kuljettajaa, on tämän puhetapa yleensä itäsuomalainen, useimmiten karjalainen.

Monelle helsinkiläiselle bussinkuljettajan tervehtimisessä ei siis ole kyse kohteliaisuussäännöistä, vaan se on merkki, jolla omaa kaupunkilaisuutta vahvistetaan symbolisesti.

Mutta onko tervehtiminen sittenkin tosiasiassa jotenkin leimallisesti maalaista, mietin eräänä päivänä noustessani bussiin Lontoossa. Vai voisiko se päinvastoin olla kaupunkilainen tapa?

– – –

Kaupunkitutkija Jane Jacobs kirjoitti teoksessaan Death and Life of Great American Cities laajasti ja kauniisti siitä, miten elämä kaupungissa on täynnä näennäisen pinnallisia kohtaamisia tuntemattomien kanssa. Mieti omaa arkipäivääsi: tapaat jonkun tuntemattoman liki joka kerta kun käyt kahvilassa juomassa kahvin, kun olet törmätä johonkuhun kadulla, kun käyt ruokaostoksilla — tai kun nouset bussiin.

Kaupungissa ei voi elää kuin maaseudulla. Me emme voi jäädä juttelemaan jokaisen tuntemattoman kanssa emmekä voi olettaa, että voisimme tutustua heihin syvemmin. Mutta emme voi myöskään teeskennellä, että eläisimme maaseudulla jossa muita ihmisiä ei ole mailla halmeilla. Siksi olemme tuntemattomille kohteliaita: tunnustamme heidän olemassaolonsa tervehtimällä heitä ja kiitämme heitä niistä palveluksista, jotka he ovat tehneet meille. Kuten nyt vaikka siitä, että he ovat kuljettaneet meidät turvallisesti ja mukavasti kaupungin keskustaan.

Ehkä helsinkiläiset eivät siis tervehdi ja kiitä bussinkuljettajia siksi, että kaupunkikulttuuri on Suomessa edelleen niin nuorta: suurin osa kaupunkilaisiksi itseään kutsuvista onkin tosiasiassa maalaisia.

– – –

Teoria on toki vain teoria, ellei sitä voi yleistää. Siksi kysyin Reuters-instituutissa opiskelevilta muilta journalisteilta, miten heidän kotikaupungeissaan käyttäydytään.

Tulokset olivat musertavat: Pekingissä ei tervehditä bussikuskeja. Soulissa ei tervehditä bussikuskeja. Jerusalemissa ei tervehditä bussikuskeja. Eikä niin tehdä myöskään Ankarassa, Beirutissa, Oslossa, Rio de Janeirossa tai Kampalassa.

Ilmeisesti kuljettajan huomioimisella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, ollaanko kaupungissa vai ei. Ilmeisesti lontoolaiset ja oxfordilaiset tervehtivät kuljettajaa siksi, että ollaan Englannissa ja kohteliaisuus on tavanmukaista.

Toisaalta, ehkä rakastan tapaa yhä enemmän nyt, kun tiedän että se on niin harvinainen.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Vuosi jona Britannia muuttui – ja pysyi samana - 20.06.2016
• Tunteiden vallankumous - 02.06.2016
• Brittiläinen todellisuus ja myytti suomalaisesta sotahulluudesta - 21.04.2016
• Mitä en olisi tajunnut Brexit-keskustelusta ellen olisi asunut Britanniassa, ja mitä britit itse eivät lainkaan tajua - 18.04.2016
• Tervetuloa Britannian kalleimpaan kaupunkiin - 14.01.2016
• Mitä nuoren journalistin pitää oppia? - 07.12.2015
• Euroopan kriisit voivat tehdä hyvää hapattuneelle EU-journalismille - 05.11.2015
• Suomalaiset mediatutkijat ovat etääntyneet liian kauas työelämästä - 01.10.2015
• Viisi kirjaa joilla pääset Oxfordin tunnelmaan - 22.09.2015