Viime viikon tiistai oli kuin vanha kunnon sunnuntai. Kaikki alkoi maanantaina puolen päivän aikaan, kun yllättäen vahvistunut tuuli alkoi vinosti kuljettaa taivaalta tupruavaa lunta. Rännäksi nopeasti sulanut ohut lumivaippa hidasti liikenteen Broadwaylla ja silmiään siristelevät jalankulkijat kiiruhtivat selkä kyyryssä Columbia University –metropysäkin uumeniin. Kun olin koikkelehtinut lounastauolta kadun yli valkean campuksen reunalla seisovaan kirjastoon ja avannut kannettavan tietokoneeni, journalismikoulun hallinnolta oli saapunut sähköpostiini viesti. Lumimyrskyvaaran takia kaikki Morningside Campuksella sijaitsevien tiedekuntien luennot olisi peruttu kello kolmesta lähtien. Yliopisto sulkisi lisäksi ovensa koko tiistai-päiväksi.

New Yorkin kaupunginjohtajan Bill de Blasion sunnuntaiset varoitussanat olivat tepsineet. ”Kyseessä voi olla kaikkien aikojen hurjin lumimyrsky, jonka kaltaista emme ole koskaan nähneet”, mies oli ilmoittanut kaupungin asukkaille ja nostanut kameroiden eteen palan paperia, johon oli listattu kymmenen kaupunkia pahiten ravistellutta lumimyrskyä. Nyt New Yorkia ja koko koillisrannikkoa uhkaava Junoksi nimetty myrsky voisi tuoda enemmän lunta kuin historian pahin vuodelta 1872, jonka seurauksena kaupunki peittyi yli 50 cm:n lumikerroksen alle.

Iltakuudelta alkavaa luentoa olisi turha odottaa. Pakkasin siis kimpsuni ja matkasin rännän läpi kotiin odottelemaan pahinta. Seuratessani seuraavien tuntien uutisointia ja vertaillessani sitä ikkunastani aukeavaan näkymään, en voinut olla hymyilemättä hiljaa itsekseni. Koti-Suomessa talvimyrskyt ovat osa arkea, täällä seuraavan päivän lentoja oli jo alettu perua. Lisäksi lumisade ainakin asuntoni edustalla oli jo selvästi heikentynyt. Televisiossa CNN:n New Jerseystä raportoiva toimittaja näkyi todella olevan keskellä voimistuvaa lumimyrskyä, kun taas Time Squarella kylmästä värisevä kollega seisoi kuin keskellä autiota kenttää koettaen selostaa vielä kaukana jylläävän myrskyn etenemistä. Taustalla ei näkynyt kuin muutama vaatimaton hiutale. Seitsemän aikaan iPhoneni alkoi hälyttää ennenkuulumattomalla tavalla kuin palosireeni. Olin saanut puhelimeeni hälytystekstarin, jossa koko kaupungin asukkaita kehotettiin olemaan parkkeeraamatta autojaan teiden varsille ja jonka mukaan New Yorkin metro sulkeutuisi kokonaan.

Lähdin iltayhdeksän aikaan ulos tsekkaamaan tilanteen ja räpsimään muistoksi kuvia unohtumattomasta illasta. Kadulla ei ollut ristin sielua, pikaruokapaikat ja supermarketit olivat kaikki teljenneet ovensa. Iso omena oli kirjaimellisesti suljettu. ”Absurdia”, mietin itsekseni. En ollut koskaan kokenut täällä moista hiljaisuutta. Päätin palata kämpille ja painua pehkuihin. Aamulla näkisin olisiko maailmanloppu käynyt toteen.

Heräsin kauniiseen auringonpaisteeseen. Vilkaisin ikkunasta ulos ja lunta oli maassa yhtä paljon kuin ennen nukkumaanmenoani. Myrsky oli nähtävästi ohittanut New Yorkiin ja lumi olikin laskeutunut Bostoniin. New Yorkin liiketoiminnalle Juno ja varatoimenpiteet olivat Associated Pressiin mukaan aiheuttaneet 200 miljoonan dollarin tappiot. ”Better Safe than sorry”, oli de Blasion lyhyt kommentti tapahtuneeseen. Kaupunkilaisille lisäsunnuntai näytti kuitenkin tervetulleelta yllätykseltä. Keskuspuisto kuhisi perheitä, jotka leppoisasti laskivat pulkkamäkeä. Rouvasseurueet rämpivät hiihtotamineissa polkuja pitkin ja koirat etsivät innoissaan palloja lumen alta. Puiston eteläpuolelle oli nousemassa kymmenkunta lumiukkoa. Ja olihan tämä dramaattinen episodi tuonut meille opiskelijoille yhden vapaapäivän lisää pehmentämään laskua yliopiston arkeen pitkien vapaiden jälkeen.

Columbian yliopisto peittyy valkoiseen vaippaan 26.1.

Keskuspuistoissa tehdään kilpaa lumiukkoja päivä harmittomaksi jääneen lumimyrskyn jälkeen.

Toinen ja viimeinen lukukauteni Columbia Journalism Schoolissa oli lähtenyt käyntiin vain alle viikko ennen tätä odottamatonta katkosta. Nyt olen viettänyt jo reilut kymmenkunta päivää journalismikoulun ja School of International and Public Affairs -rakennuksen käytävillä sekä kirjaston hiljaisuudessa. Aika on kulunut eri kurssivaihtoehtoja kokeillen ja lopputyön kirjoitusurakkaa aloitellen.

Saavuin pää täynnä tietoa kenttätyömatkaltani Lounais-Brasiliasta 13. päivänä tammikuuta. Kuukausi vierähti nopeasti ajellen karjalaitumien ja soijaviljelmien keskellä ja tutkien alueen ainutlaatuista maanomistuskiistaa. Matkan saldo: 3000 kilometriä, muistikorteittain valokuvia ja liikkuvaa kuvaa sekä 40 haastattelua, joita hikipäässä nyt kirjoitan auki aina kun siihen mahdollisuus suodaan. Cowboy-seikkailujeni jälkeen tupsahdin kuumasta Brasiliasta takaisin talven keskelle, mutta jo kolme päivää myöhemmin olin jälleen matkaamassa lentokoneella lauhkeammille vyöhykkeille kymmenen Columbian journalismiopiskelijan kanssa. Suuntanamme oli Stanfordin yliopisto keväisessä Pohjois-Kaliforniassa, jossa osallistuimme Brown Center for Media Innovation –säätiön järjestämään työpajaan.

Brown Center for Media Innovation on vuonna 2012 alkanut Columbian ja Standfordin yliopistojen välinen yhteistyökanava, jonka tarkoituksena on sponsoroida uusia tapoja kertoa tarinoita digitaalisessa maailmassa. Säätiö pyörii elokuvaohjaaja David Brownin ja hänen vaimonsa, Cosmopolitan-lehden edesmenneen päätoimittajan Helen Gurley Brownin miljoonaperinnöllä. Base Camp, joka järjestettiin 16.- 18. tammikuuta Stanfordin Design-koululla, antoi mahdollisuuden kymmenelle Columbian yliopiston journalismiopiskelijalle sekä samalle määrälle Stanfordin insinööriopiskelijoita yhdessä keksiä uusia tapoja vaikuttaa journalistiseen kerrontaan tai tiedonhakuun. Työpajaa veti tomerasti ja tehokkaasti suomalainen Tanja Aitamurto, jonka uskomattoman hyvien järjestelytaitojen takia pääsimme pureutumaan ideoihin ja työstämään niitä tuloksellisesti lyhyestä ajasta huolimatta.

Hauskan speed dating –session jälkeen meitä kehotettiin hakeutumaan niiden opiskelijoiden luokse, joiden ideat ja taidot jollain tavalla voisivat sopia yhteen omien ideoidemme kanssa. Päädyin neljän hengen ryhmään, jossa pohdimme miten voisimme vaikuttaa ihmisiä jakavista poliittisista aiheista käytäviin keskusteluihin internetissä, niin että niistä saataisiin rakentavampia. Nykyään monet kun vain tuulettavat ja kylvävät vihaa kommenteissaan. Uskomattoman lyhyessä ajassa saimme kasaan esitelmän uudesta portaalista, jonka sitten esitimme viimeisenä päivänä raadille. Työpaja oli itsessään hieno kokemus. Sen lisäksi meille tarjotaan mahdollisuus hakea rahoitusta ideamme toteuttamiseen, jos vain olemme valmiita sitoutumaan sen työstöön.

Aivoriihimaratonin jälkeen vietin vielä yhden päivän kurssikaverini kanssa tutustuen mainioon San Franciscoon. Palasimme sitten yölennolla vihdoin kylmään New Yorkiin ja opinahjossa alkavaan haastavaan arkeen.

Toivon tältä lukukaudelta jälleen upeita oivalluksia ja inspiroivia luentoja. Samalla olisi hienoa, jos aikaa jäisi hieman enemmän tätä kaupunkia varten. En ole vielä ehtinyt edes Bronxiin! Intensiivinen yhdeksän kuukauden mittainen MA-ohjelma ei jätä ainakaan luppoaikaa elämään.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Ohi on… - 15.06.2015
• Saippuakuplia ja poliisiväkivaltaa – Tuoreimmat muistot juuri päättyneestä opiskeluvuodestani - 18.05.2015
• Pyrähdys Washington DC:hen tutustumaan amerikkalaisen demokratian kyseenalaistajiin - 17.03.2015
• Runsaudenpulan aiheuttamat valinnan vaikeudet ja juuri ja juuri mukiinmenevät tulevaisuuden näkymät - 10.11.2014
• Uusi osoitteeni on Manhattan - 10.10.2014