Opintojeni alkuun Pietarin Eurooppalaisessa yliopistossa mahtuu jo monenlaisia seikkailuja, joten lienee aika purkaa osa niistä ensimmäiseen blogikirjoitukseen.

Edellinen ”eka koulupäiväni” oli tasan 30 vuotta sitten vuonna 1986 Jyväskylän yliopistossa, kun Neuvostoliitto oli vielä ainakin näennäisesti voimissaan ja aloitin maisterinopinnot venäjän kielessä ja kirjallisuudessa. Siitä ei kulunut kuitenkaan kuin hetki, kun kylmän sodan maailma alkoi mullistua rytinällä, ja vuodesta 1990 alkaen olenkin elättänyt itseni pelkästään toimittajan työllä keskittyen ensin Neuvostoliittoon ja sitten lähinnä Venäjään. Maisterinpaperitkin tuli onneksi siinä jossain välissä hankittua, ulos ne sain näköjään vuonna 1995.

Työn vaihtaminen opiskeluun on tällaisen työrupeaman jälkeen tietenkin aluksi pieni kulttuurisokki, mutta toisaalta hieno mahdollisuus: päästä vielä keski-ikäisenä toviksi aivan toisenlaisiin virikkeisiin kuin nykyajan toimitusmaailman 24/7-tahtiin sykkivä uutistyö antaa myöten.

Ensimmäisen kulttuurisokin sain – ja aiheutin itse – kuitenkin pietarilaisessa uimahallissa, jossa tapasin 10-vuotiaan uteliaan venäläistytön. Tyttö bongasi minut juttukaverikseen jo suihkuhuoneessa ja lyhyessä ajassa hän oli ehtinyt kysellä kaiken olennaisen ja epäolennaisen.

Tyttö sai selville muun muassa, että minulla on asunto Pietarissa, että olen värjännyt hiukseni ja että minulla ei ole lapsia. Tämän jälkeen tyttöä kiinnosti, miksi olen Pietarissa ja hän kysyi hieman säälinsekaisella äänellä, että ”oletteko te yksineläjä” – olinhan siis nyt mitä ilmeisimmin vieraassa maassa aivan yksinäni. Venäläiseen tapaan hän tietenkin teititteli.

Tytön kysymys huvitti, sillä se kumpusi Venäjällä yhä vallalla olevasta ajattelusta, jonka mukaan lapseton ja itsenäisiä uraratkaisuja tekevä nainen on pienoinen kummajainen. Todellisen kummastuksen aiheutin tytölle siinä vaiheessa, kun kerroin hänelle täyttäväni kohta 50 vuotta ja olevani Pietarissa opiskelemassa.

Tyttö meni hetkeksi sanattomaksi, mutta tokaisi sitten pontevasti:

– 50 vuotta ja vielä opiskelemassa! Olisi aika mennä jo eläkkeelle!

Jälkeenpäin mietin, että luulikohan tyttö minun olleen koulussa niin toivoton, etten ollut vieläkään saanut opintojani loppuun.

Venäläisen yhteiskunnan todellisuudesta katsoen tytön kommentti oli kuitenkin mitä luonnollisin, sillä naisten virallinen eläkeikä alkaa Venäjällä 55 ikävuodesta. Vaikka todellisuudessa vain harvalla on varaa heittäytyä silloin oikeaksi eläkeläiseksi, niin ikäpaalu määrittelee monella tapaa sitä, milloin naisen parasta ennen -päivämäärä on mennyt ohi yhteiskunnan näkökulmasta.

Parhaillaan Venäjällä on meneillään yritys eläkeiän korottamiseksi, mutta hanke on vastatuulessa. On nimittäin aihetta pelätä, että juuri eläkeiän nostosta saattaisi tulla yksi niistä tekijöistä, jotka päästäisivät pintaan kansassa muhivat tyytymättömyyden aihiot nykyhallintoa kohtaan.

Tästä ”luutuneiden asenteiden ravistelun” näkökulmasta katsoen Pietarin Eurooppalaisen yliopiston ja Helsingin Sanomain Säätiön nyt käynnistämä stipendihanke on siis mitä mainiointa uuden ajattelutavan tuontia – sekä Venäjälle että Suomeen.

Suomalaisille toimittajille opintojen aloitus Pietarissa on helppoa siinä mielessä, että kaiken voi suorittaa englanniksi. Eurooppalainen yliopisto on kriittinen ja riippumaton opinahjo, joten kenenkään ei tarvitse pelätä joutuvansa siellä osaksi Kremlin propagandakoneistoa.

Ja lopuksi – toisin kuin joissakin toisissa HS Säätiön yliopistostipendeissä – Pietarin opintopaketti ei sisällä yliopistollisen loppututkinnon tekoa, joten lähdön kynnys on tehty matalaksi myös niille suomalaistoimittajille, joiden urasuunnitelmiin ei syystä tai toisesta kuulu enää varsinaisten akateemisten näyttöjen antaminen.

Jotain juuri tällaista me Suomessa tarvitsemme aikana, jolloin monet Venäjän kehityskulut eivät ole positiivisia, mutta samaan aikaan aivan meidän vieressämme odottaa mystisellä tavalla kiehtova ja aina uusia yllätyksiä tarjoava maa mahdollisia uusia suomalaisia tulkitsijoitaan.

Totuuden nimissä on kerrottava, että oma opintoaloitukseni Pietarissa oli myös täynnä yllätyksiä, vai pitäisikö sanoa haasteita.

Aloitin opiskelut yhtä aikaa kymmenien ulkomailta tulleiden, vähän päälle parikymppisten nuorten kanssa. Yliopisto paimensi meitä mm Yhdysvalloista, Kiinasta, Italiasta, Turkista, Hollannista, Norjasta ja Ruotsista tulleita opiskelijoita ensimmäisinä päivinä ystävällisen tiukasti, mutta samalla huolettoman boheemisti – siis jollain tapaa hyvin venäläisittäin.

Meitä vietiin milloin ryhmäkuvaan, johon kaikkien piti laittaa päähänsä hassuttelun vuoksi neuvostotyylinen yliopiston oma karvalakki ja milloin meille selostettiin, että parin ensimmäisen viikon aikana meillä olisi hyvää aikaa ”shoppailla” vapaasti, mitä kursseja halusimme ottaa ohjelmistoomme. Niinpä vasta ensimmäisen viikon loppupuolella onnistuin selvittämään, mistä kansiosta yliopiston tietokoneen omalta serveriltä löytyivät kaikki suoritusvaatimukset ja kurssikuvaukset.

Vasta tuossa vaiheessa tajusin, että yliopisto oletti näköjään minun tulleen suorittamaan yksivuotista Master of Arts -maisteripakettia!

Mutta koska oltiin Venäjällä, ohjelmistoon kuuluisi kaikkien mahdollisten tenttien, seminaaritöiden ja esitelmien lisäksi myös suullisia kuulusteluja. Ja kaiken lopuksi 15000-sanainen tutkimus pitäisi tehdä ensi kesänä – eli aikana, jolloin minun kuuluisi olla jo takaisin normaaleissa töissäni.

Alkusokkia ei helpottanut lainkaan se, kun kävin ”shoppailemassa” Venäjän ja Aasian energiapolitiikan luennolla. Luennoitsijana toimiva, mitä ilmeisimmin erittäin pätevä nainen, takoi päähämme lukuja Aasian eri maiden energiankulutuksesta ja energiamarkkinoista. Lopuksi hän antoi ymmärtää, että tämä kaikki kannattaisi opetella ulkoa venäläiseen tyyliin – lähtökohta, joka ei heti istu suomalaiseen koulutus- ja työelämään. Mutta sitten hän lohdutti meitä tulevan suullisen tentin suhteen näin:

– Saatan kysyä teiltä vaikkapa, kuinka monta prosenttia Kiinan energiankulutuksesta perustuu fossiilisille polttoaineille. Jos vastaatte 78 prosenttia, niin en välttämättä rankaise vielä siitä puolta arvosanaa, mutta se edellyttää, että vastaus on muuten oikein perusteltu.

(Oikea vastaus olisi 87-88 prosenttia viime vuosien tilastojen valossa.)

Kieltämättä juuri sillä hetkellä tuntui siltä, että joutaisin jo tältä istumalta eläkkeelle!

Tätä kirjoittaessani näyttää kuitenkin siltä, että minusta ei tule enää toisen kerran maisteria, mutta ei tule vielä ennenaikaista eläkeläistäkään. Yliopiston tarjontaan kuuluu myös Study Certificate -opintoja, joissa suoritetaan osittain samat kurssit kuin MA:ssa, mutta hieman mukautetuin vaatimuksin. Juuri näitä säätiön stipendillä on tarkoitus suorittaa, mutta yliopistolla oli sattunut jossain vaiheessa tietokatkos.

Mutta eivät seikkailut tähän lopu. Seuraavassa postauksessani kerron esimerkiksi tarinan siitä, miten koko yliopistosta oli vaarassa tulla ulkomaalainen agentti minun vuokseni.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Opettaa se Pietarikin - 01.06.2017
• Titanic-huijauksesta valetoimittajiin – ja pari omaa mokaani - 15.03.2017
• Yliopistoni sai tuomion: Venäjän parhaita, mutta kelvoton! - 14.02.2017
• Suomesta tuli ratkaisu Itä-Ukrainaan - tosin vain roolipelissä - 03.01.2017
• Näin käy trollaus Venäjän sisällä – kohteena yliopistoni - 19.12.2016
• Pietarin arkea: Vesivahinko ja outoa kaasunhajua - 21.11.2016
• Ei tullut ulkomaalaista agenttiakaan - 05.10.2016