”Isoisoäitini oli viimeisen dynastian prinsessa”, kiinalainen ystäväni kertoi minulle eräänä päivänä ohimennen. Kuuntelin tarinaa hämmentyneenä, epäluuloisenakin. ”Mutta hän ei siis ollut keisarinnan lapsi, vaan jonkun vähäisemmän hovin jäsenen”, ystäväni selitti. Jalkavaimon tytär, ehkä.

Olohuoneen lattialla käyty keskustelu on vain yksi esimerkki siitä, miten historia yllättää täällä joka päivä. Miten tarinat saavat kasvoja sitä mukaa kun tutustuu ihmisiin. Professori kertoo muistavansa, miten neljävuotiaana keräsi sieniä metsästä, koska ruokaa ei ollut. Että eräänä iltana isän vanha kollega palasi kadottuaan vuosiksi. Hän palasi nyt kiittämään, koska vanhempi työkaveri oli yrittänyt auttaa häntä. Isä ei muistanut, mutta ystävä muisti. Molemmilla mielen teoilla on tarkoituksensa, hyvässä ja pahassa.

Usein maa haluaisi unohtaa, mutta ihmiset muistavat, se on totta muuallakin kuin täällä. Ero on käsittelytavassa, tai tavassa olla käsittelemättä. Suomellakin on tabunsa mutta niistä on tullut sellaisia enemmän ihmisten mielten kuin maan johdon käskystä.

Kiina ei ole ainoa maa jolla on haavansa, mutta Kiinalla on erilainen tapa hoitaa omiaan. Se on yhä samalla tiellä, jolle se yli puoli vuosisataa sitten lähti. Sen varrelta professori keräsi sieniä ja siltä nuori tutkija heitettiin kyydistä ojanpenkalle. Suomessa pari-kolmekymppisistä ehkä harva tietää, oliko koti punainen vai valkoinen eikä sillä juuri ole enää väliä. Kiina ei ole kääntynyt takaisin tai uudelle tielle, ehkä lievästi oikealle mutta päämäärä ei muuttunut. Se on, ja haluaa yhä olla kansantasavalta, kommunismi, perunoiden maa, kuten modernin politiikan professorimme sanoisi. Perunat eli talonpojat, maaseudun massat ovat aina olleet Kiinan voima.

Jokainen kansa on tehnyt virheitä, joiden seurauksia nykyiset sukupolvet elävät. Jokainen maa tekee virheitä edelleeen. Molemista kansainvälisessä opiskelijayhteisössä muistutetaan usein. Jokainen yksilö kantaa kotimaansa taakkaa. Kiinalainen kiusaa japanilaista, ranskalainen saksalaista. Jenkit kuuntelevat salaa vieressä. Kuulostellaan onko nauru kiusaantunutta, ellei, jatketaan. Huumori tummuu sitä mukaa kun ihmiset tutustuvat toisiinsa. Lopulta nauretaan sillekin, mistä tähän ei voi kirjoittaa. Se vaatii luottamusta ja pieniä riskejä, varmuutta siitä, että osapuolet osaavat erottaa totuuden sanotun seasta.

Nauru on osa toipumista. Se on tapa asettaa mennyt syrjään ja ottaa toiset asiat tilalle merkitsemään. Se on myös tapa olla unohtamatta. Mutta Kiina itse ei vielä osaa nauraa itselleen. Moni kiinalainen kyllä, kuten professorimme, joka kertoo lakkaamatta perunavitsejään. ”Mao cooked them well”, hän sanoo. Ja nauraa.

Tuijotin viime viikolla propagandajulistemuseossa kuvaa, jossa viisi iloista vauvaa lentää raketilla avaruuteen. Viereinen juliste kuvasi vallankumousoopperaa, jossa tanssitaan balettia aseet olalla. Mao hohtaa siellä täällä, isänä perunoidensa vartijana.

Mietin että ehkä joskus historialle on ehkä liiankin helppo nauraa. Ällistellä sen absurdiutta ja unohtaa että jollekin se oli totta, että yli miljardille ihmiselle se on monin tavoin totta edelleen. Huumori on usein ainoa tapa voittaa pelko tuntematonta ja epäonnistumista kohtaan, mutta se on myös tarkkaa taidetta.

Shanghailainen taksikuski kysyi kerran ystävältäni, mistä tämä on kotoisin. Hän kertoi olevansa saksalainen. Saman tien kuski nosti kätensä ylös tervehdykseen ja nauroi. Tarinaa kuunnellessa en itsekään voinut muuta, mutta samalla mieltä häiritsi ajatus siitä, mikä teki asiasta taksikuskille huvittavan. Tiesikö hän totuuden vai luuliko jotain muuta. Itse löysin pienestä paperikaupassa turistikylässä tulitikkuaskeja, joiden kanteen oli painettu kuuluisia kasvoja. Marilyn, Batman, Mikki, Einstein, Teräsmies, Mao, Obama, Osama ja Hitler. Toivon että kauppias ymmärsi huvittuineisuutemme nousevan kahden yhteensopimattoman asian kohtaamisesta, ei itse asioista.

Ehkä emme tunne toistemme haavoja kyllin hyvin osataksemme kohdella niitä oikein. Tarinat muuttuvat yksiulotteisiksi, natsitervehdyksestä tulee hauska ele ja Hitleristä sankari. Eurooppalainen nauraa tilanteen absurdiudelle mutta kiinalainen luulee, että nauramme vitsille. Ja tietenkin yhtä lailla myös toisinpäin. Me nauramme vauvoille, ostamme kortin seinällemme tietämättä kuin osan tarinoista, joita sen taakse on kirjoitettu.

Ystäväni isoisoäiti sanoi aina, että hieno nainen laittaa käden suunsa eteen ja hihittää hienostuneesti. ”Hän käski aina istua selkä suorassa ja komensi, jos nauroin hirnuen”, ystäväni jatkoi, naurahti kovaan ääneen hirnuen ja nosti jalat kippuraan tuolille. Yhden nuoren naisen kapina, josta Kiina ehkä vielä joskus ottaa oppia. Sitten kun aika ja perunat ovat kypsiä.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Lähdön pitkä hetki - 07.07.2014
• Koukussa kasvuun - 05.06.2014
• Tuppi pois kielitaidosta - 06.05.2014
• Uskon asioita - 03.04.2014
• Se ilta kun lamppu sammui - 28.02.2014
• Rajankäyntiä - 05.02.2014
• Kiinalaista ajanlaskua - 03.01.2014
• Uutisia Suomesta - 05.12.2013
• Tien päällä kulkevalla tiellä - 23.09.2013