”Bronxiin? Haluatteko todellakin mennä Bronxiin”?

Hotellin ovimies katsoo minua ja kurssikaveriani Päivi Ängeslevää epäuskoisesti. Hyppäsimme vahingossa väärään metroon ja etsimme nyt nopeinta reittiä Bronxiin. Päädyimme Manhattanin yläkaupungilla, jossain sadannen kadun ja Harlemin välissä. Olimme matkalla kotiin, Yankee Stadiumin naapuriin. Oikea metroasema löytyi lopulta, hotellin ovimiehen avustuksella.

Manhattanin hetkellinen eksyminen liittyi Helsingin Sanomain säätiö maksamaan kolmen viikon tutkivan journalismin kurssiin Columbian yliopistossa. Jokainen toimittaja tietää, ettei ilmaisia lounaita New Yorkin matkoja ole olemassa. Yksi apurahan ehdoista oli vaatimus kirjoittaa yksi blogiteksti kurssista säätiön julkaistavaksi. Ei paha rasti, voisi olettaa. Hyvän tutkivan toimittajan ja stipendiläisen on kuitenkin syytä aina tarkistaa, vastaako oletus totuutta.

Maineikkaan yliopiston järjestämän kurssin ensimmäisenä päivänä kerrottiin niin sanotut ground rulesit – perussäännöt, joiden mukaan mennään. ”What happens in Las Vegas, stays in Las Vegas”, kuului ohje numero. Tässä tapauksessa Las Vegasin tilalla oli vain Colmbian yliopisto. Eurooppalaisittain tämä tarkoittaa niin sanottua ”Chatman House”-sääntöä, jonka mukaan kaikkea kuultua voi käyttää, kunhan ei kerro, kuka tiedon on kertonut.

Kuulostaako hyvältä lähtökohdalta kirjoittaa räjähtävä blogiteksti? Kun lisätään vaatimus siitä, että siteerauksia ei sallita?

Tästä syystä johtuen en voi kertoa yksityiskohtia erinomaisista luennoista, joita Pulitzer-palkitut toimittajat kurssilla pitivät. Tai kertoa yksityiskohtaisesti, kuinka eräässä suuressa yhdysvaltalaisessa mediatalossa tehtiin tutkivaa journalismia – jonka tarkoituksena oli vain paljastaa, että saman talon tähtitoimittaja olikin huijari. Vaiteliaisuudessa on toki hyvät puolet – sen ansiosta sekä kurssin vetäjät että sille osallistuneet pystyivät käymään hyvin vapautuneita, hetkittäin irrotteleviakin keskusteluita.

Parasta onkin kertoa asenteesta, joka oli ehkä kurssin parasta antia. Tähtitoimittajien ja huippuluennoitsijoiden tulituksen keskellä kävi selväksi, että parhaimmillaan suomalainen tutkiva journalismi ei jää jälkeen kansainvälisestä tasosta. Käytetyt metodit, tiedonhankintatavat ja ongelmat ovat usein samanlaisia (joskin maailmassa on tietenkin maita, joissa toimittajat saavat pelätä henkensä puolesta töitä tehdessään). Tarttuvaa oli se asenne ja intohimo työhön, joka palkituista toimittajista paistoi läpi. Vaikka muutamilla heistä oli takanaan 40 vuoden työura, oli heidän intonsa kuin vasta työnsä aloittaneella kesätoimittajalla.

Totta kai opin uusia asioita: miten ja mistä löytää tietoa, kuinka saada esille olennaiset tiedot valtavista datakokonaisuuksista ja miten voin parantaa tietoturvallisuuttani (sekä samalla parantaa lähteitteni turvallisuutta). Viime kädessä tutkiva journalismi on silti asennelaji – halu tutkia salattuja asioita, valmius nähdä vaivaa siinä onnistuakseen ja kykyä katsoa asioita muutenkin kuin ilmeisemmän kautta.

Yhtä tärkeää kuin kurssin vetäjien luennot olivat toiset kurssilaiset. Kun käy kolmen viikon ajan keskusteluita useista eri maista tulleiden parikymmenen alansa huipun kanssa, oppii väistämättä uusia asioita – silloinkin, kun keskusteluita käydään olutlasin ääressä tai New York Yankeesin pelissä. Olen itse tutkinut viimeisen parin vuoden ajan etenkin veroparatiiseja. Kurssille osallistuneista toimittajista peräti kahdeksan oli Euroopan perinteikkäästä veroparatiisista eli Sveitsistä. Seuraavan kerran kun pähkäilen jonkin sveitsiläiseen yhtiöön liittyvän tiedon kanssa, tiedän, keneltä voin pyytää apua. Tämä verkottuminen on yksi kurssin tavoitteista, ja toisaalta myös journalismin tulevaisuutta. Jatkossa yhteistyötä toimitusten ja toimittajien välillä tehdään entistä useammin rajojen yli. Uutiset ovat usein globaaleja, mikä lisää painetta tehdä uutistyöstä entistä kansainvälisempää.