Mikä on tulos, kun samaan paneelikeskusteluun osallistuvat entinen diplomaatti, entinen jihadisti ja Al-Qaidan jäsen, politiikan tutkimuksen professori sekä Al-Jazeeran ja BBC:n toimittajat?

Tässä tapauksessa siitä syntyi briljantti keskustelu. 

Frontline Club on Lontoossa toimiva toimittajayhdistys, joka järjestää paitsi jäsenohjelmaa myös avoimia keskusteluiltoja, filminkatselutilaisuuksia ja pyörittää muun muassa ravintolaa. Yhdistys tarttuu ajankohtaisiin asioihin, tässä tapauksessa Libyan ja vähän laajemmin Lähi-idän tapahtumiin. 

Keskustelun avasi professori, joka aikanaan oli Muammar Gaddafin pojan opinto-ohjaaja. Pojan opinahjohan on ollut muun muassa London School of Economics. Avauspuheenvuorossaan professori kertoi järkytyksestään, kun hän hiljattain näki poika-Gaddafin esiintyvän televisiossa ja puhuvan vastoin kaikkea sitä, mitä tämä Lontoon opintojen aikana oli väittänyt edustavansa. Tämän jälkeen keskustelu polveili muun muassa Libyan tulevaisuudennäkymistä arabikansojen itsetuntoon sekä lännen (kaksinaismoralistisesta) suhtautumisesta arabimaailmaan ja Gaddafin ja hänen poikansa suhteisiin. 

Entä mikä on tulos, kun samaan paneelikeskusteluun osallistuvat parlamentin jäsen ja pari teräväsanaista Financial Timesin kolumnistia? 

Tässäkin tapauksessa syntyi briljantti keskustelu – tällä kertaa Oxfordissa – jossa kahden tunnin aikana paketoitiin euroalueen talousvaikeudet, euron ulkopuolisten maiden suhde euromaihin, USA:n ja Kiinan riippuvuus toisistaan, taloudellisen vaikutusvallan valuminen lännestä itään sekä arabimaiden tapahtumien vaikutus globaaliin talouteen. 

Stipendiaatin elämän yksi mahtavimmista puolista on, että tarjolla on journalistiohjelman luentojen ja seminaarien lisäksi lukemattomia inspiroivia tilaisuuksia. Välillä niiden löytäminen massasta on vaikeaa, sillä esimerkiksi yliopiston eri collegejen kattavaa yhteistä tapahtumakalenteria ei ole, vaan jokainen yksikkö hallinnoi omia tapahtumiaan tavalla tai toisella. Aika usein sillä toisella, the Oxfordian way, joka yleensä tarkoittaa jonkinasteista epäkäytännöllisyyttä tai suomeksi sanottuna säätämistä. Olenkin liittynyt erinäisiin sähköpostilistoihin ja Facebook-ryhmiin, joiden avulla yritän pysyä perillä siitä, mitä tapahtuu. 

Tällä viikolla onnistuin siis kahtena peräkkäisenä iltana (ja nyt on vasta keskiviikko) bongaamaan todelliset helmet tästä akateemisesta satumaailmasta, joksi entinen stipendiaatti Kimmo Lundén on Oxfordia nimittänyt. Ja kukapa tietää: Jos ensi viikonloppuna on hyvä sää, pääsisin vihdoin avaruuskerhon tähtikatseluiltaan! Edellisellä kerralla pilvet peittivät taivaan ja tähtien katselun sijasta olisin päässyt rakentamaan omaa pienoisrakettia. Sen jätin taitavammille. 

Aina ei tosin täälläkään mene putkeen: Muutama viikko sitten osallistuin politiikan historian luennolle, jota piti kokematon ja hermostunut opettaja. Jännitykseltään hän ei saanut esitykseensä oikein tolkkua. Kesken kaiken hän yhtäkkiä sanoi thank you ja poistui salista. Me oppilaat jäimme katsomaan toisiamme, että oliko tämä nyt tässä. Kyllä se oli, sillä opettajaa ei ole sittemmin näkynyt.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Larry-kissa hoitaa hommat - 23.06.2011
• Allah, vapaus ja oikeudenmukaisuus - 19.05.2011
• Juhlintaa ja ruusuilla tanssimista - 04.05.2011
• Vaalitulosta selitellessä - 26.04.2011
• Vallankumouksellista ruuhkaa kävelykadulla - 25.02.2011
• Odottavan aika ei ole pitkä - 17.02.2011
• Puistossa voi selvitä hengissä – jos noudattaa ohjeita - 19.01.2011
• Kaipaan, en kaipaa, kaipaan - 13.01.2011
• Testaa, millainen toimittaja olet! - 30.11.2010
• Huononkin maun raja voi ylittyä - 08.11.2010
• Naulaa sivistyksen arkkuun? - 15.10.2010
• Ja kassalta mukaan vielä hedelmät - 28.09.2010
• Varo vaarallista murhaajaa Oxfordissa - 20.09.2010