Istun 1 600 katsojan keskellä pimeässä elokuvateatterissa, jonka valkokangas loistaa tyhjyyttään. Lavalla mikrofonin takana seisoo keski-ikäinen mies. Hän on dokumentaristi Sam Green, joka on tullut kertomaan tarinan Louis Armstrongista, legendaarisesta jazz-muusikosta. “Louis’lla oli eräs harrastus, tai oikeastaan pakkomielle”, Green aloittaa.

Ketkä olivat Romeon ja Julian läheisimmät aikuiset? Millaisia muutoksia Hamletin perhesuhteissa olisi pitänyt tapahtua, jotta Tanskan prinssin eksistentiaalinen kriisi olisi ollut vähemmän vakava? Istun tilaisuudessa, jossa perheterapeutti ja kirjallisuudentutkija keskustelevat Shakespearen tragedioiden perhekäsityksestä. Tilaisuus järjestetään vauraalla asuinalueella Pohjois-Oxfordissa, ja yleisö on kaupungille tyypillistä hyvin toimeentulevaa, korkeasti koulutettua yliopistoväkeä, joiden nuhjuinen ulkonäkö on ristiriidassa heidän varallisuutensa …

Teitittely on jotain hyvin saksalaista, johon suomalaisena on ollut opettelemista. Kuten siihen, että olinkin yhtäkkiä kaikille kaikkialla Frau Valkonen. Rouvittelu ja sukunimittely tuntui alkuun niin vieraalta, että naureskelin sen olevan agenttinimeni. Ja toisin päin, teitittely on oletuksena, kunnes toisin sovitaan. Välittömän sinuttelijan suusta se ei aivan saman tien tullut luontevasti. Mutta kaikkeen tottuu, myös elämään …

Saksassa ilmaistaan mieltä kaduilla. Ei ehkä niin usein kuin Euroopan köyhimmissä maissa, mutta jos yhteiskunta harmittaa niin kyllä aina löytyy tapahtuma, jossa turhautumistaan voi purkaa.

Auringossa sateenkaaren värein välkähteleviä saippuakuplia leijui eilen Columbia Journalism Schoolin edustalla. Master of Arts –ohjelmamme opiskelijat puhalsivat niitä innostuneina kilpaa kaikkien aikojen viimeisen seminaarimme jälkeen. Ilmassa oli selvää karnevaalitunnelmaa – musiikki pauhasi pienestä mankasta, jotkut poksauttelivat kuoharipulloja samalla kuin toiset räpsivät ikimuistoisia kuvia koulun edessä komeilevan Thomas Jeffersonin patsaan ympärillä.