Oli kuudes päivä sen jälkeen kun Britanniaan tuli talvi. Taas yksi luennoista oli peruttu, sillä puhuja ei päässyt lumen takia paikalle. Tällä kertaa syynä oli peruttu lento, viimeksi syynä oli auraamattomat autotiet. Ei uskoisi, että Britanniassa sataa lunta joka talvi. Maan valtaa hysteria, kun lumentulo alkaa. Mutta ei ihme, sillä viranomaiset varoittavat lähtemästä tarpeettomasti talosta …

Se kuulostaa kliseeltä ja kauniilta sanoilta. Oxfordissa on mahtava akateeminen tarjonta, yliopiston laitosten listoilta voi valita opiskeltavaksi melkein mitä vain. Kaupunki on kaunis ja täynnänsä upeita vanhoja rakennuksia. Puistot ja nurmet viheriöivät keskitalvellakin ja Thames lipuu kaupungin ympäri etelästä ja pohjoisesta. Mutta parasta stipendiaattivuonna Oxfordissa ovat sittenkin muut stipendiaatit ympäri maailmaa.

Kun Suomessa kohistaan tabloidi-Hesarista, on hyvä aika luoda katsaus berliiniläisen kotikatuni lähikioskin sanomalehtitarjontaan. Ylimalkainen arvioni saksalaisista sanomalehdistä perustuu kolmen kuukauden satunnaisiin otoksiin, on äärimmäisen puutteellinen ja epätieteellinen. Süddeutsche Zeitungia tilasin loka-joulukuun. Jakelu pelasi loistavasti ja müncheniläislehti oli joka aamu postilaatikossa ajallaan. Valtaosaa lehdistä olen toistaiseksi vain silmäillyt ja maakuntalehtien laaja kirjo on lukematon paikka.

Se oli suurella todennäköisyydellä historiallinen hetki. Tuskin maailmanhistoriassa on ainakaan kovin montaa kertaa aiemmin järjestetty tilaisuutta, jonka teemana olisi ollut ”pipareita ja eurokriisiä”.

Muutama viikko takaperin tapasin tyypin, joka oli vähän kuin minä mutta kiinalainen: kolmekymppinen kaupunkilaisnainen, journalisti, puhelias, kimaltavaa lakkaa kynsissään, mennäänkö kahville. Mentiin. Minä otin maitokahvia, hän teetä ja ison keksin. Vähän hämmennyin, kun hän tarjosi keksistään joka toisen palan minulle, mutta haukkasin vuorollani.